Hei kaikki! Viime kirjoituksen jälkeen on ollut vähän raskasta, sillä rakas mummini nukkui pois pari viikkoa sitten. On vaikeaa olla tällaisena aikana niin kaukana kotoa, mutta kaikeksi onneksi järjestön kautta hankkimani vakuutus on niin hyvä, että se kattaa matkustuskulut hautajaisiin ja sen jälkeen takaisin. Lähden siis ensi viikon keskiviikkona käymään Suomessa viikon visiitillä. Pidetään siis yhteyttä, ja kenties ehditään tavatakin!
Muuten arki on ollut hyvää, vaikkakin aika tiukan aikataulun kehystämää. Viikot on menneet koulun parissa enkun ja liikan merkeissä, ja viikonloput on oltu reissun päällä. Kävimme itärajalla tutustumassa vesiputouksiin. Kiipeäminen oli aika urheilusuoritus, en ole koskaan hikoillut niin paljon! Edes saunassa. Mutta palkintona olikin virvoittava taivaista kumpuava suihku, joten vaivat olivat väärtinsä. Samalla retkellä tuli myös käveltyä Togoon, ystävärajavartijat tekivät mielellään moisen keikan. Viime viikonloppuna olimme pohjoisessa ja Ghanan suurimmassa luonnonpuistossa. Norsuja ei nähty mutta muuten kyllä matka oli aivan mainio. Nukuimme katolla ja matkustimme avolavalla lannoitesäkkien ja muutaman muun kanssa. Koskaan ei voi aavistaa, millaisia kokemuksia matkan päällä tulee karttumaan!
Tällä viikolla Paulina lähti takaisin Puolaan. Oli surku sanoa näkemiin siskolle, niin tiivistä oli yhteiselomme ja niin paljon koimme yhdessä. Näin meitä jäi jäljelle minä ja Marie tähän perheeseen.
Ei tässä muuta ihmeellistä. Nyt vietämme ensimmäisen viikonlopun kotona pitkään aikaan. Tulee tarpeeseen levätä näiden viikkojen jälkeen ja ennen ensi viikon matkaa.
perjantai 26. marraskuuta 2010
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
Muista aina liikenteessä
Viime kirjoituksen jälkeen tapahtunutta: koulussa olemme aloittaneet liikuntatunnit. Tänä vuonna (ja jo pitempään) millään luokalla ei ole ollut liikuntaa yhtään tuntia viikossa. Tämä on johtunut lähinnä opettajan puutteesta, ja alaluokkien opettajat ovat olleet haluttomia opettamaan omiansa. Päätimme siis kolmeen pekkaan tehdä tilanteeseen lievän parannuksen. Koska luokkia on yhdeksän ja meillä on jo muita tunteja omasta takaa, ehdimme pitämään vain yhden alle tunnin oppitunnin yhdelle luokalle päivässä. Kukin luokka liikkuu siis kerran kahdessa viikossa. Ei ole kummoinen määrä, mutta enempään emme pysty. Ehkä opettajat innostuisivat jatkossa pitämään tunteja itsekin? Eilen saimme luvan naapurikoululta käyttää heidän jalkkiskenttäänsä, koska meillä ei ole minkäänlaista pihamaata paitsi pieni kokoontumisaukio koulurakennusten huomassa. Tähän mennessä on vedetty pieniä viestejä ja kisoja. Tuntuu siltä, että mitä tahansa tehtäisiinkin, niin oppilaat on aina yhtä innoissaan. Tämä on todella mieluinen aine! Voin uskoa että se on tervetullut, kun lukujärjestykseen ei kuulu kenelläkään yhtään mitään luovaa. Piirustustunti on, mutta se on enemmänkin geometristen mallien tarkkaa jäljentämistä.
Viikonloppuisin olemme tehneet reissuja. Yhtenä sunnuntaina kävimme päiväseltään ”apinapyhäkössä”. Toisin sanoen kylässä, jonka viereisessä metsässä asuu monta apinaa. Aamuisin ja iltaisin ne käyvät varastelemassa kyläläisten ruokia, ja kylän väki kunnioittaa niitä niin, ettei niitä ole lupa tappaa. Metsässä on myös apinoiden hautausmaa; ne on tapana haudata kuin ihmiset. Hautakylteissä lukee esim: female mona monkey, buried 25/08/09. Mona-apinat olivat aika uteliaita ja kirjaimellisesti söivät kädestämme.
Viime viikonlopun vietimme etelässä. Lähdimme varhain lauantaiaamuna Cape Coast –kaupunkiin, joka on rannikolla Accrasta länteen. Meren tuoksu ja viileä tuuli olivat todellakin paikallaan näiden kuumien ja saasteisten Kumasin-viikkojen jälkeen. Paikka myös muistutti minua St Ivesista, vaikka ilmanala olikin huimasti lämpimämpi. Söimme hyvin ja uimme meressä. Mieleenpainuva vierailukohde oli myös Cape Coastin linna, jossa orjia aikoinaan sananmukaisesti säilytettiin. Opas näytti valottomat orjien huoneet, joissa pidettiin pariasataa ihmistä kerralla, sekä paikan päällikön hulppean huoneiston. Meidät myös vietiin läpi ”ovesta, josta ei ole paluuta”. Se johti lastauslaiturille, jolta ei tosiaan enää ollut mustilla paluuta. Käsittämättömiä hulluuksia maailman historiassa.
Yöksi ajoimme Kakumin luonnonpuistoon. Meidät vastaanottaneet henkilöt ottivat rahat pois ja pistivät nukkumaan simppeliin lodgeen. Aamulla teimme oppaan johdolla metsäkävelyn, jolla emme nähneet yhtäkään eläintä, mutta kuulimme monta. Jatkoimme vielä riippusiltakävelylle, jossa korkeus oli parhaimmillaan 40 metriä ja sademetsänäkymät huikeat! Kakumin jälkeen päädyimme puolisattumalta hollantilaispariskunnan ”eläinhoitolaan”. Seitsemän vuotta täällä asuneet tyypit ottavat sairaita eläimiä hoitoon luoksensa, ja pääsääntöisesti palauttavat ne luontoon. Osa kuitenkin jää lemmikeiksi, kuten muutama hassu apina. Pariskunta esittelee vierailijoille eläimet ja tilukset, sekä tarjoilee haluttaessa aamiaista tai muuta purtavaa. Siinä puutarhassa nautin ensimmäisen kahvini Ghanassa – oi sitä auvoa! En ole kyllä sanottavasti kaivannut tuota juomaa, mutta tämä hetki oli jotenkin koskettava ja muistutti monesta muusta tilanteesta.
Sitten varsinaiseen päivän aiheeseen: ajattelin kertoa matkanteosta näillä nurkilla. Vaihtoehdot ovat tosiaan oma auto (ei löydy läheskään joka taloudesta), taksi, trotro tai iso bussi. Taksi on todella halpa, kuitenkin kalliimpi kuin trotro. Kumpiakin on Kumasin kokoisessa kaupungissa pilvin pimein, niin että ruuhka-aikoina lyhytkin matka voi kestää ihan sikana. Taksit on aina jaettuja, eli matkalle lähtöä odotetaan niin kauan että joka penkki on täynnä tai enemmänkin. Tro-troissa on sama juttu. Niissä on paikat noin reilulle kymmenelle, mutta yleensä paikat on tupattu yli äyräitten. Matkalle lähtöä tai ruuhkassa odotellessa voi ostaa kaikkialla kulkevilta myyjiltä vettä, jätskiä, hedelmiä, kyniä, nenäliinoja, mitä vaan mieleen juolahtaa..
Jos lähtee pidemmälle matkalle, voi sen taittaa tro-trolla tai bussilla. Matkat Cape Coastille ja takaisin toimitimme jälkimmäisen vaihtoehdon turvin. Samaten, matkaan ei lähdetä ennen kuin kaikki paikkaliput on myyty. Molemmilla matkoilla ennen moottorin käynnistämistä joku matkustajista nousi seisomaan ja johti rukouksen ja hengellisen laulun. Satunnainen joukko ihmisiä lauloi äänissä uskomattoman kauniisti. Kuski ei himmaillut kuopissa ja kurveissa, mutta alkuhartauden jälkeen olo oli turvallinen. Kaiken kaikkiaan tykkään reissata täällä, vaikka aikaa siihen meneekin. Ghanalainen tapa olla on ihailtavan rempseä, eikä kiristyneitä ilmeitä näe kuin harvoin.
Näin sitä mennään, tällä viikolla vesiputouksille Eastern Regioniin. Syy siihen, että viiletämme nyt näin paljon, on Paulina. Hänelle tuleekin lähtö jo kahden viikon päästä, ja nyt kirimme jotta hänkin ehtisi näkemään mahdollisimman paljon. Palataan asiaan!
Viikonloppuisin olemme tehneet reissuja. Yhtenä sunnuntaina kävimme päiväseltään ”apinapyhäkössä”. Toisin sanoen kylässä, jonka viereisessä metsässä asuu monta apinaa. Aamuisin ja iltaisin ne käyvät varastelemassa kyläläisten ruokia, ja kylän väki kunnioittaa niitä niin, ettei niitä ole lupa tappaa. Metsässä on myös apinoiden hautausmaa; ne on tapana haudata kuin ihmiset. Hautakylteissä lukee esim: female mona monkey, buried 25/08/09. Mona-apinat olivat aika uteliaita ja kirjaimellisesti söivät kädestämme.
Viime viikonlopun vietimme etelässä. Lähdimme varhain lauantaiaamuna Cape Coast –kaupunkiin, joka on rannikolla Accrasta länteen. Meren tuoksu ja viileä tuuli olivat todellakin paikallaan näiden kuumien ja saasteisten Kumasin-viikkojen jälkeen. Paikka myös muistutti minua St Ivesista, vaikka ilmanala olikin huimasti lämpimämpi. Söimme hyvin ja uimme meressä. Mieleenpainuva vierailukohde oli myös Cape Coastin linna, jossa orjia aikoinaan sananmukaisesti säilytettiin. Opas näytti valottomat orjien huoneet, joissa pidettiin pariasataa ihmistä kerralla, sekä paikan päällikön hulppean huoneiston. Meidät myös vietiin läpi ”ovesta, josta ei ole paluuta”. Se johti lastauslaiturille, jolta ei tosiaan enää ollut mustilla paluuta. Käsittämättömiä hulluuksia maailman historiassa.
Yöksi ajoimme Kakumin luonnonpuistoon. Meidät vastaanottaneet henkilöt ottivat rahat pois ja pistivät nukkumaan simppeliin lodgeen. Aamulla teimme oppaan johdolla metsäkävelyn, jolla emme nähneet yhtäkään eläintä, mutta kuulimme monta. Jatkoimme vielä riippusiltakävelylle, jossa korkeus oli parhaimmillaan 40 metriä ja sademetsänäkymät huikeat! Kakumin jälkeen päädyimme puolisattumalta hollantilaispariskunnan ”eläinhoitolaan”. Seitsemän vuotta täällä asuneet tyypit ottavat sairaita eläimiä hoitoon luoksensa, ja pääsääntöisesti palauttavat ne luontoon. Osa kuitenkin jää lemmikeiksi, kuten muutama hassu apina. Pariskunta esittelee vierailijoille eläimet ja tilukset, sekä tarjoilee haluttaessa aamiaista tai muuta purtavaa. Siinä puutarhassa nautin ensimmäisen kahvini Ghanassa – oi sitä auvoa! En ole kyllä sanottavasti kaivannut tuota juomaa, mutta tämä hetki oli jotenkin koskettava ja muistutti monesta muusta tilanteesta.
Sitten varsinaiseen päivän aiheeseen: ajattelin kertoa matkanteosta näillä nurkilla. Vaihtoehdot ovat tosiaan oma auto (ei löydy läheskään joka taloudesta), taksi, trotro tai iso bussi. Taksi on todella halpa, kuitenkin kalliimpi kuin trotro. Kumpiakin on Kumasin kokoisessa kaupungissa pilvin pimein, niin että ruuhka-aikoina lyhytkin matka voi kestää ihan sikana. Taksit on aina jaettuja, eli matkalle lähtöä odotetaan niin kauan että joka penkki on täynnä tai enemmänkin. Tro-troissa on sama juttu. Niissä on paikat noin reilulle kymmenelle, mutta yleensä paikat on tupattu yli äyräitten. Matkalle lähtöä tai ruuhkassa odotellessa voi ostaa kaikkialla kulkevilta myyjiltä vettä, jätskiä, hedelmiä, kyniä, nenäliinoja, mitä vaan mieleen juolahtaa..
Jos lähtee pidemmälle matkalle, voi sen taittaa tro-trolla tai bussilla. Matkat Cape Coastille ja takaisin toimitimme jälkimmäisen vaihtoehdon turvin. Samaten, matkaan ei lähdetä ennen kuin kaikki paikkaliput on myyty. Molemmilla matkoilla ennen moottorin käynnistämistä joku matkustajista nousi seisomaan ja johti rukouksen ja hengellisen laulun. Satunnainen joukko ihmisiä lauloi äänissä uskomattoman kauniisti. Kuski ei himmaillut kuopissa ja kurveissa, mutta alkuhartauden jälkeen olo oli turvallinen. Kaiken kaikkiaan tykkään reissata täällä, vaikka aikaa siihen meneekin. Ghanalainen tapa olla on ihailtavan rempseä, eikä kiristyneitä ilmeitä näe kuin harvoin.
Näin sitä mennään, tällä viikolla vesiputouksille Eastern Regioniin. Syy siihen, että viiletämme nyt näin paljon, on Paulina. Hänelle tuleekin lähtö jo kahden viikon päästä, ja nyt kirimme jotta hänkin ehtisi näkemään mahdollisimman paljon. Palataan asiaan!
Tilaa:
Kommentit (Atom)