Päätös

Lienee viimeisen blogimerkinnän aika. Toissapäivänä palasimme reilun kolmen viikon turneeltamme, ja täytyy sanoa että oli aivan upea reissu! Meillä ei ollut kovin tarkkoja suunnitelmia etukäteen, tärkeimpinä päämäärinä risteily Volta-järven halki ja Burkina Fason visiitti. Saimme molemmat, mutta risteily toteutettiinkin vasta paluumatkalla sillä ensimmäisellä viikolla emme ehtineet laivaan. Aloitimme retken pieneltä Bosomtwi-järveltä, joka oli ihana rauhaisa ja luonnonläheinen paikka. Kiertelimme yhden aamun kävellen rantakylissä. Vierailimme kultakaivoksessa, mutta kultaa ei saanut ottaa mukaan! Volta-järven rannalta tiemme osui yksiin erään jalkapallojoukkueen kanssa, ja saimme viettää yön heidän leirissään. Katsoimme yhden heidän matsinsa Accrassa, josta jatkoimme bussilla yhtä kyytiä koko Ghanan halki pohjoiseen Bolgatangaan. Vuorokauden kuluttua Accrasta lähdettyämme olimme perillä Ouagadougoussa eli Burkinan pääkaupungissa. Heti rajan ylitettyämme kävi selväksi, että tämä maa ei ole Ghana. Kylät olivat köyhiä, aurinko polttavampi, naiset ajoivat polkupyörillä ja aasien vetämiä kärryjä oli yhtä monta kuin autoja. Kaduilla myytiin kahvia ja tupakkaa, mitä ei Ghanassa näe laisinkaan. Ouagadougou oli suuri, mutta ihmisiä oli vähemmän kuin vaikka Kumasissa. Liikenneruuhkia ei ollut yhtään Kumasin malliin, ja polkupyöriä ja motskareita oli liikenteessä ehkä enemmän kuin autoja. Yhtenä päivänä teimme virheen ja kävelimme kaupungilta hotellille keskipäivän kuumuudessa. Vettä myytiin harvassa, ja olo perillä oli totaalisen nääntynyt. Kävimme viikon vierailun aikana myös kahdessa muussa kaupungissa. Banforasta kävimme pyöräillen katsomassa virtahepoja ja vesiputouksia. Kaiken kaikkiaan oli kiehtovaa nähdä toinen Afrikan maa. Burkinassa ihmisillä tuntui olevan hieman erilainen suhtautuminen valkoisiin kuin Ghanassa. Täällä meitä tervehtii vähintään joka toinen vastaantulija ja moni heistä pyrkii juttusille. Siellä paikalliset eivät juuri ottaneet meihin kontaktia. Toki tähän mielikuvaan vaikutti myös se, että Ghana on nyt meille kuin toinen kotimaa, kun Burkinassa vietimme vain viikon turisteina. Ranskan kieli toi myös omalla kohdallani vähän esteitä kommunikointiin!

Rajan ylitettyämme ja pienten viisumiselkkausten jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa kohti Voltan pohjoispäätä, josta hyppäsimme varhaisena aamuna Yapei Queen –laivan kyytiin. Tämä osuus oli ihanan rentouttava pitkääkin pidempien kuoppaisten teiden ja ahtaiden autojen jälkeen. Tien päällä iho muuttui punaiseksi pölystä, laivalla ilma oli raikas ja taivaalla täysikuu. Laiva kuljetti ihmisten lisäksi valtavat määrät jamssia, jotka vietiin päätepysäkille Akosomboon jokaviikkoiselle jamssitorille. Risteily pohjoisesta etelään kesti kaksi vuorokautta, joiden aikana saimme levättyä tiivistahtisten alkuviikkojen jälkeen. Perillä Akosombossa meitä odotti vanha tuttu jalkkistiimi, joka otti meidät vastaan kuin perheenjäsenet. Asuimme heidän luonaan kerrassaan mainion viikon. Saimme kokea palan heidän leppoisaa elämäänsä, johon kuuluvat harjoitukset ja pelit, rentoutuminen ja syöminen (uskomattomat määrät ruokaa!). Joukkue siis asuu yhdessä vuoden ympäri kuin suuri perhe, jonka kodissa ei siivouksesta olla turhan tarkkoja. Tällaisessa tiimissä voi olla uskomattoman hyvä henki, joka on kyllä korvaamaton apu menestyksen havittelussa. Meille erityislaatuista oli se, että saimme tasavertaista kohtelua. Täällä valkoisen ihon kanssa on aina vähän spesiaali tapaus. Monet todella ajattelevat, että me olemme parempia ihmisiä kuin mustat. Akosombo soi meille siis hetken tavallisuuden auvoa.

Retki onnistui paremmin kuin olin osannut toivoa. Olimme oppineet aiemmin jotakin täällä matkustamisesta, ja lisäksi saimme aivan häkellyttävät määrät apua ja toveruutta kanssaihmisiltä. Muutamaan otteeseen yövyimme jonkun kotona, kukin opasti meitä parhaan taitonsa mukaan, ja apua kyselemällä saimme myös pidettyä budjetin pienenä. Toissapäivänä palasimme Kumasiin ja eilen seurasimme koulun paraatia. Kaikki alueen yksityiskoulut marssivat kaduilla rumpujen ja torvien tahtiin. Osa koululaisista sonnustautui kadettiasuihin ja marssi sellaisella vakavuudella, jota en ole koskaan heidän kasvoillaan nähnyt. Ensi viikolla käymme vielä koulussa ja pakkaamme massiiviset laukkumme ja lähdemme Accraan. 10.3. koittaa paluuni Suomeen.

Aika on hurahtanut hurjaa vauhtia. Olen todella iloinen siitä, että päätin lähteä Ghanaan. Sain kokea, millaista on olla opettajana, löytää paikkani täysin vieraassa kulttuurissa, kasvaa kristittynä ja ihmisenä ylipäätään ja elää todella tiiviisti yhden ihmisen kanssa (itse asiassa sain Mariesta uuden siskon). Opin monen monta uutta taitoa Ghanan kansallislaulusta pyykkien pesemiseen käsin ja veden kantamisesta pään päällä kosintoihin vastaamiseen. On surkeaa jättää niin monet mainiot ihmiset ja turvallisiksi käyneet rutiinit. Mutta on myös aivan ihana palata kotiin, tavata teidät kaikki ja palata niihin Suomen rutiineihin kuuleman mukaan paukkuvien pakkasten keskellä! Näkemiin siis! :)

Valivaihe

Hei taas!
Nyt on meneillään käännekohta Ghanan seikkailussa. Perjantaina lopetimme hommat koulussa, viikonlopun vietimme ICYE:n leirillä ja huomenna lähden Marien kanssa kuukauden reissuun Ghanassa ja Burkina Fasossa. Tämä viikko koulussa on ollut haikea ja huikea. Pidin viimeisillä tunneilla visailuja, leikkejä ja lauluja, ja voi että miten hauskaa oli! Perjantaiaamuisin meillä on aina tunnin mittainen ”jumalanpalvelus”, jossa joku opettaja saarnaa, lauletaan, kerätään kolehti ja tanssitaan. Tänä perjantaina tanssiosuus oli aivan erityisen pitkä. Rummut soi, lauletaan ja tanssitaan. Aivan huippua! Palaamme koululle vielä yhdeksi päiväksi reissun jälkeen, sitten se on lopullisesti menoa..

Leirillä oli tosi mukavaa tavata kaikkia vapaaehtoiskavereita ja jakaa kokemuksia. Meitä on vain viisi jotka lähtevät kotiin nyt maaliskuussa, muut viettävät kokonaisen vuoden. Toisaalta tämä kuusi kuukautta on liian lyhyt ja hurahti turhan äkkiä, toisaalta vuoden palvelus olisi aika hurjan pitkä.

Tänään olemme pakanneet minimimäärän tavaroita pieniin reppuihimme, ja yritämme pärjätä niillä kuukauden verran. Aloitamme Bosomtwi-järveltä, joka on tässä aika lähellä. Siitä jatkamme Volta-järvelle ja yritämme päästä veneellä jonkun matkaa sen halki, ja jatkamme pohjois-Ghanan kautta Burkina Fasoon. Siellä parin viikon pyörähdys, ja sitten palaamme Kumasiin muutamiksi päiviksi ja lähdemme Accraan valmistautumaan kotimatkaan. Tässä tämä siis oli.

Työvaiheen päätyttyä voin sanoa olevani tyytyväinen siihen, miten kaikki sujui. Minun ei tarvinnut keksiä koulussa itselleni väen väkisin hommaa, vaan sain heti alusta alkaen selkeän työtehtävän englannin lukemisen parissa. Olen iloinen, että sain opettaa niin monenikäisiä (6-15 -vuotiaita). Pienet lapset olivat välillä raisuja ja kanteluun taipuvaisia, mutta oli palkitsevaa saada heidät ymmärtämään, mistä milloinkin on kyse. Yläluokkalaiset tajusivat paremmin, mistä koulussa on kyse, ja varsinkin koulun vanhimmilla oli todella hyvä opiskelumotivaatio ja uteliaisuus. Heidän kanssaan saattoi myös jutella suuremmista linjoista kuin vain kirjan lauseiden merkityksistä. Koulu perustuu paljon ulkoa opetteluun ja toistoon, ja toivon saaneeni oppilaat käyttämään edes vähän enemmän maalaisjärkeä ja ylipäätään ajattelemaan. Luovuudelle ei myöskään anneta tässä koulumaailmassa arvoa, ja otin myös tämän osa-alueen käyttöön tunneilla. Liikunnan opettaminen oli toivottavasti myös hyödyllistä, ja ainakin hauskaa. Pienemmät lapset kyllä yltyivät välillä aivan hurjiin tappeluihin ja huutoon leikkien tuoksinassa, ja aika meni joskus vain heidän taltuttamiseensa. Mutta ainakin saatiin purettua heidän lähes loputonta energiaansa.

Olen onnellinen ja innoissani lähteä huomenna tien päälle. Palataan asiaan kuukauden kuluttua!

Talvi

Onnellista uutta vuotta! Tänne tammikuu toi tullessaan kuivat kädet ja lähestulkoon viileOnnellista uutta vuotta! Tänne tammikuu toi tullessaan kuivat kädet ja lähestulkoon viileät yöt. Kuivan kauden eli harmattanin olemukseen kuuluvat myös sumuiset aamut ja illat sekä oppilaat, jotka käyttävät huulikiiltoa.

Joululoma saatiin kunnialla päätökseen. Vuotta vaihdoimme suurella kalpeanaamajoukolla Cape Coastin merituulahduksissa. Yhtenä päivänä kävelimme Marien kanssa pitkällä tyhjällä rannalla. Kun vastaan tuli pikkuruinen kylä, autoimme asukkaita vetämään verkkoja rantaan. Siinä onkin päivälle ohjelmaa; kylän kaikki kaksilahkeiset vetävät köyttä yksissä tuumin useamman tunnin ajan. Rytmikkäät työlaulut ovat paikallaan siivittämään välttämätöntä rutiinia!

Nyt on päästy taas arkeen kiinni. Oppilaat ovat loman jäljiltä vähän pitelemättömiä, mutta vähintäänkin kohisten lähestyvä loppu saa minut antamaan paljon anteeksi. Tällä hetkellä meillä on enää kaksi viikkoa koulua jäljellä. On vaikea käsittää, että kohta vedetään viimeisiä tunteja ja valmistaudutaan jättämään hyvästejä 500 oppilaalle ja mainioille kollegoille. Vaikka matkanteko onkin ihan uskomattoman antoisaa ja hienoa, surullista on se, että sydämestä pala jää tälle mantereelle, mutta palata ei voi vierailemaan ihan tuosta vaan.

Tiedän, että kaikista eniten tulen kaipaamaan tätä omintakeista ja hulvatonta kansaa. On niin viihdyttävää, kun julkisilla alueilla ihmiset ovat oikeasti tekemisissä toistensa kanssa vaikka olisivatkin vieraita keskenään. Jos ghanalainen kokee tai näkee vääryyttä, ei hän lainkaan epäröi älähtää ellei jopa ryhtyä solvaamaan pahantekijää. Jos kuski hänen edessään törttöilee, pistää hän päänsä ulos ja huutaa, ”Driver why?” Jos hän näkee jotain kummallista trotron ikkunasta, hän kommentoi sitä kovaan ääneen muiden kanssa ja tuijottaa perään niin pitkään kuin voi (tähän kummalliseen sisältyy myös valkoinen ihminen). Kaikki tämä takaa sen, että jos lähdet kotiovestasi ulos, tylsistymisen vaaraa ei ole.
Vitsailussa ghanalaiset ovat ihan omaa luokkaansa. Joka päivään sisältyy niin monta hauskaa kohtaamista, että hupia niistä riittää vielä jälkeenkin päin. Toki monet jutut ovat samaa kauraa: joka ikinen kerta Marien esittäytyessä vastapuoli heittää: ”Mary, Jesus’ mother!”. Mutta yhden kerran vastalaukaus yllätti: ”Mary Christmas!” Ghanalaisten englannissa on tietyt maneerit, joita kaikki noudattavat yksissä tuumin. ”Small small” tarkoittaa vähän, ”Do you hear what I’m saying?” Ymmärrätkö mitä tarkoitan?, ”It’s sweet” se on herkullista. Ruokaillessa ruoattomalle sanotaan” You are invited”. Monien ilmausten todellisen merkityksen olemme jo oppineet tuntemaan. ”I’m coming back very soon” tarkoittaa että puhujaa ei kannata odottaa takaisin moneen tuntiin tai jopa saman päivän aikana. ”One day one day” on avoin futuuri, enemmänkin tarua kuin totta.

Vielä kerron yhdestä projektista, jossa olemme olleet nyt pari kertaa mukana. Muutamat ghanalaiset ystävämme ovat pistäneet alulle lastenkyläprojektin, joka tulee tarjoamaan perhemäisen kodin ehkä 40 lapselle. Keskelle viidakkoa, pienten kylien läheisyyteen on alettu muodostaa tätä pihapiiriä. Kaivo on pian kaivettu, yhdet perustukset valettu ja ensi viikolla aletaan rakentaa. Eilen vietimme kylässä kunnon työpäivän. En olisi uskonut pystyväni kantamaan mitään pääni päällä, mutta niin vaan me keltanokat pistimme menemään rakennustiiliä paikasta toiseen. Se onkin arvaamattoman helppoa, eikä väsytä ollenkaan niin kuin käsillä kantaminen. Tämä hanke on hyvä juttu ja sellainen, johon itse voisin panostaa myöhemminkin. Toisin kuin valitettavasti moniin kehitysyhteistyöprojekteihin, tämän rehellisyyteen voin oikeasti luottaa, sillä tiedän etteivät omistajat ole aikeissa vetää rahaa välistä omiin tarkoituksiinsa. Projekti on vielä alkutekijöissään ja rakennussuunnitelma on viisivuotinen, mutta ensimmäiset asukkaat aiotaan kotiuttaa jo tämän vuoden puolella. Tässä on siis sinullekin oiva mahdollisuus auttaa! Olen käytettävissä mikäli kaipaat lisätietoa. Nyt hyvää yötä, on aika saattaa kirjoittaminen päätökseen. Palataan vielä ennen kuin lähdemme Marien kanssa lopputurneelle!

Kouluja ja palmuja

Hei taas! Kuluneesta ajasta voisin sanoa, että paljon on tapahtunut. Joulukuun alussa kävin siis Suomessa mummin hautajaisissa. Oli aika myllerrystä vaihtaa maisemaa niin totaalisesti ja niin ripeästi, mutta reissu oli hyvä. Sen jälkeen saavuin tänne keskelle koeviikkoa, joka olikin aikamoinen elämys. En ole koskaan aiemmin valvonut koetta, ja siinä onkin hommaa joka aistille, ainakin täällä! Olin yläasteella, ja oppilaat käyttivät aivan häpeilemättä kaikkia keinoja huijaamisen jalossa tarkoituksessa. Huolimatta siitä, että luokat oli sekoitettu niin, ettei kukaan istunut vierekkäin omanluokkalaisen kanssa. Itse asiassa nuoret kokivat velvollisuudekseen auttaa toista, niin että ylemmällä luokalla oleva kävi myös vierustoverinsa koetta läpi ja autteli vastauksissa. Tai ainakin yritti, sillä tein kyllä kaikkeni laittaakseni pisteen tälle toiminnalle. Joskus luokassa oli toinenkin opettaja, mutta jotkut heistä eivät oikeastaan välittäneet lunttaamisesta, ikään kuin se kuuluisi koetilanteeseen. Kuten aiemmin varmaan sanottu, täällä asioita ei yritetä opettaa kunnolla vaan muistiinpanot kopioidaan taululta ja sitten opetellaan ulkoa. Jos lisäksi kokeesta pääsee luntaten mukavasti läpi, niin yläasteen päättyessä lukioihin hakiessa voi olla, ettei päähän ole oikeasti jäänyt kummempia asiakokonaisuuksia tulevia haasteita varten.

Täällä on aika silmiinpistäviä eroja suomalaisiin tapoihin. Yksi niistä on aikuisten ja lasten erilainen kohtelu. Sehän tiedetään, että länsimaiden ulkopuolella vanhat ihmiset ovat kunnioitettuja. Vanhukset saavat elellä rauhassa lastensa perheiden kanssa tai heidän luonaan käydään usein. Asia on myöskin niin, että verrattuna lapsiin aikuiset ovat ihan eri asemassa. Lasten tehtävä on passata aikuisia juuri niin paljon kuin he määräävät. Jos joku ei tottele, niin huutoa seuraa, ellei jopa lyöntiä. Tarjosin joskus istumapaikkaani pikkusiskolle, ja vanhemmat rupesivat sättimään, sillä sellainen ei tule kuuloonkaan täällä. Samoin koulussa on tapana, että mitä tahansa ja milloin tahansa tuleekaan opettajan mieleen, hän kutsuu jonkun oppilaan luokseen hoitamaan asian puolestaan. Tätä perustellaan sillä, että jos tekee itse omat asiansa, lapsilla ei ole kunnioitusta. Omasta mielestäni kaikki tämä hyppyytys on tarpeetonta. Perhe-elämä ei myöskään juuri käsitä hellyyttä tai lellimistä (tai sitten olen vain nähnyt väärän perheen). Ja rikkaassakin perheessä voi olla, että lasten on käytettävä rikkinäisiä vaatteita ja laukkuja, vähän niin kuin he eivät olisi uusien arvoisia.

Loman alkajaisiksi teimme Marien kanssa turneen länsirannikolle. Tahti oli tiivis, sillä halusimme nähdä monta paikkaa neljän päivän aikana. Matkan päätyttyä olimme siis aika rikki. Mutta matka oli rasitustensa arvoinen! Elminassa näimme orjalinnan ja palmurannan. Kaupunki oli varsinainen kalastajakylä. Haju oli aika etova, sekaisin suolakala sekä ihmisuloste (siellä käytiin kakalla missä sattuu, kuten sen linnan vieressä hiekkarannalla!). Mutta muuten kokemus oli miellyttävä, asuimme myös melkein sattumalta suomalaisen kaverimme kanssa samassa hotellissa. Toinen yö vietettiin Princess Townissa, se oli aivan ihana paikka! Auringon laskiessa uimme palmujen katveessa hurjassa meressä, ja yöllä saimme kallistaa päämme vuoren huipulla olevan linnan pihalle laitettuun sänkyyn ja katsella kuuta moskiittoverkon läpi. Seuraavan päivän matka oli aika kaamea. Heräsimme liian myöhään sillä kukaan ei ollut kertonut, että aamun ensimmäinen tro-tro lähtee jo kuuden maissa ja koska oli markkinapäivä, ”asemalla” oli monta matkalaista. Eikä kulkuneuvoja vain ollut. Vetäisimme muovipussipuurot naamaan ja lähdimme kävelemään pois prinsessakaupungista, jos onnistaisi. Todella pitkään kuumuudessa käveltyämme vastaan tuli tro-tro ja pääsimme kyytiin, toisin kuin niin moni muu lähtöpisteessämme. Auto oli ennenkuulumattoman täynnä, mutta olimme onnekkaita. Seuraavaan kohteeseemme päästäksemme meidän täytyi ottaa kuusi eri kulkuneuvoa, mutta lopulta pääsimme perille. Beyinistä käsin pääsimme retkelle veden päälle rakennettuun kylään. Reitti oli todella kaunis, ja kylä oli jännittävä. Oloni oli kyllä vähän epämukava, kun kuljimme aivan ihmisten pihojen vieressä, kylä oli aivan pikkuruinen. Ei liene heille niin mieluinen tilanne, vaikka kylä saakin rahalahjoituksia turisteilta. Siinä oli se reissu, raskas mutta rentouttava! :)

Nyt on joulukin jo juhlittu. Täällä se ei ollut kovin erilaista aikaa kuin muu arki, mutta kirkossa kyllä kävimme illalla ja minä myös tapaninpäivänä. Tapaninpäivän menot karismaattisessa kirkossa olivat räiskyvämmät kuin missään, saavuin keskelle uskomattomia bileitä. Kotona ei ollut mitään kummoista ohjelmaa, eivätkä kaikki jäsenet olleet aina paikalla. Valtava määrä kotitöitä ei jätä rauhaan juhlassakaan, eikä lahjojen antaminen ollut ainakaan meidän lähipiirissämme suuressa huudossa, vaikka meiltä kyllä kyselivät lahjojensa perään tutut ja tuntemattomatkin. Ruuaksi meillä oli ghanalaista perusruokaa fufua juhlavalla vuohiliemellä, jonka sattumat olivat vielä edellispäivänä köpötelleet neljän jalan varassa talomme edustalla. Vastapainoksi laitoin aamupalaksi vegaanista riisipuuroa. Glögistäkin tuli vähän erikoista, sillä en löytänyt muuta kuin tropiikin hedelmät –mehua sitä varten. Saatiinpahan kuitenkin jotain häivähdystä pohjolasta tänne!


Hyvää joulunaikaa ja onnellista uutta vuotta 2011!

kaheskuudesyhettatoista

Hei kaikki! Viime kirjoituksen jälkeen on ollut vähän raskasta, sillä rakas mummini nukkui pois pari viikkoa sitten. On vaikeaa olla tällaisena aikana niin kaukana kotoa, mutta kaikeksi onneksi järjestön kautta hankkimani vakuutus on niin hyvä, että se kattaa matkustuskulut hautajaisiin ja sen jälkeen takaisin. Lähden siis ensi viikon keskiviikkona käymään Suomessa viikon visiitillä. Pidetään siis yhteyttä, ja kenties ehditään tavatakin!

Muuten arki on ollut hyvää, vaikkakin aika tiukan aikataulun kehystämää. Viikot on menneet koulun parissa enkun ja liikan merkeissä, ja viikonloput on oltu reissun päällä. Kävimme itärajalla tutustumassa vesiputouksiin. Kiipeäminen oli aika urheilusuoritus, en ole koskaan hikoillut niin paljon! Edes saunassa. Mutta palkintona olikin virvoittava taivaista kumpuava suihku, joten vaivat olivat väärtinsä. Samalla retkellä tuli myös käveltyä Togoon, ystävärajavartijat tekivät mielellään moisen keikan. Viime viikonloppuna olimme pohjoisessa ja Ghanan suurimmassa luonnonpuistossa. Norsuja ei nähty mutta muuten kyllä matka oli aivan mainio. Nukuimme katolla ja matkustimme avolavalla lannoitesäkkien ja muutaman muun kanssa. Koskaan ei voi aavistaa, millaisia kokemuksia matkan päällä tulee karttumaan!

Tällä viikolla Paulina lähti takaisin Puolaan. Oli surku sanoa näkemiin siskolle, niin tiivistä oli yhteiselomme ja niin paljon koimme yhdessä. Näin meitä jäi jäljelle minä ja Marie tähän perheeseen.

Ei tässä muuta ihmeellistä. Nyt vietämme ensimmäisen viikonlopun kotona pitkään aikaan. Tulee tarpeeseen levätä näiden viikkojen jälkeen ja ennen ensi viikon matkaa.

Muista aina liikenteessä

Viime kirjoituksen jälkeen tapahtunutta: koulussa olemme aloittaneet liikuntatunnit. Tänä vuonna (ja jo pitempään) millään luokalla ei ole ollut liikuntaa yhtään tuntia viikossa. Tämä on johtunut lähinnä opettajan puutteesta, ja alaluokkien opettajat ovat olleet haluttomia opettamaan omiansa. Päätimme siis kolmeen pekkaan tehdä tilanteeseen lievän parannuksen. Koska luokkia on yhdeksän ja meillä on jo muita tunteja omasta takaa, ehdimme pitämään vain yhden alle tunnin oppitunnin yhdelle luokalle päivässä. Kukin luokka liikkuu siis kerran kahdessa viikossa. Ei ole kummoinen määrä, mutta enempään emme pysty. Ehkä opettajat innostuisivat jatkossa pitämään tunteja itsekin? Eilen saimme luvan naapurikoululta käyttää heidän jalkkiskenttäänsä, koska meillä ei ole minkäänlaista pihamaata paitsi pieni kokoontumisaukio koulurakennusten huomassa. Tähän mennessä on vedetty pieniä viestejä ja kisoja. Tuntuu siltä, että mitä tahansa tehtäisiinkin, niin oppilaat on aina yhtä innoissaan. Tämä on todella mieluinen aine! Voin uskoa että se on tervetullut, kun lukujärjestykseen ei kuulu kenelläkään yhtään mitään luovaa. Piirustustunti on, mutta se on enemmänkin geometristen mallien tarkkaa jäljentämistä.

Viikonloppuisin olemme tehneet reissuja. Yhtenä sunnuntaina kävimme päiväseltään ”apinapyhäkössä”. Toisin sanoen kylässä, jonka viereisessä metsässä asuu monta apinaa. Aamuisin ja iltaisin ne käyvät varastelemassa kyläläisten ruokia, ja kylän väki kunnioittaa niitä niin, ettei niitä ole lupa tappaa. Metsässä on myös apinoiden hautausmaa; ne on tapana haudata kuin ihmiset. Hautakylteissä lukee esim: female mona monkey, buried 25/08/09. Mona-apinat olivat aika uteliaita ja kirjaimellisesti söivät kädestämme.

Viime viikonlopun vietimme etelässä. Lähdimme varhain lauantaiaamuna Cape Coast –kaupunkiin, joka on rannikolla Accrasta länteen. Meren tuoksu ja viileä tuuli olivat todellakin paikallaan näiden kuumien ja saasteisten Kumasin-viikkojen jälkeen. Paikka myös muistutti minua St Ivesista, vaikka ilmanala olikin huimasti lämpimämpi. Söimme hyvin ja uimme meressä. Mieleenpainuva vierailukohde oli myös Cape Coastin linna, jossa orjia aikoinaan sananmukaisesti säilytettiin. Opas näytti valottomat orjien huoneet, joissa pidettiin pariasataa ihmistä kerralla, sekä paikan päällikön hulppean huoneiston. Meidät myös vietiin läpi ”ovesta, josta ei ole paluuta”. Se johti lastauslaiturille, jolta ei tosiaan enää ollut mustilla paluuta. Käsittämättömiä hulluuksia maailman historiassa.

Yöksi ajoimme Kakumin luonnonpuistoon. Meidät vastaanottaneet henkilöt ottivat rahat pois ja pistivät nukkumaan simppeliin lodgeen. Aamulla teimme oppaan johdolla metsäkävelyn, jolla emme nähneet yhtäkään eläintä, mutta kuulimme monta. Jatkoimme vielä riippusiltakävelylle, jossa korkeus oli parhaimmillaan 40 metriä ja sademetsänäkymät huikeat! Kakumin jälkeen päädyimme puolisattumalta hollantilaispariskunnan ”eläinhoitolaan”. Seitsemän vuotta täällä asuneet tyypit ottavat sairaita eläimiä hoitoon luoksensa, ja pääsääntöisesti palauttavat ne luontoon. Osa kuitenkin jää lemmikeiksi, kuten muutama hassu apina. Pariskunta esittelee vierailijoille eläimet ja tilukset, sekä tarjoilee haluttaessa aamiaista tai muuta purtavaa. Siinä puutarhassa nautin ensimmäisen kahvini Ghanassa – oi sitä auvoa! En ole kyllä sanottavasti kaivannut tuota juomaa, mutta tämä hetki oli jotenkin koskettava ja muistutti monesta muusta tilanteesta.

Sitten varsinaiseen päivän aiheeseen: ajattelin kertoa matkanteosta näillä nurkilla. Vaihtoehdot ovat tosiaan oma auto (ei löydy läheskään joka taloudesta), taksi, trotro tai iso bussi. Taksi on todella halpa, kuitenkin kalliimpi kuin trotro. Kumpiakin on Kumasin kokoisessa kaupungissa pilvin pimein, niin että ruuhka-aikoina lyhytkin matka voi kestää ihan sikana. Taksit on aina jaettuja, eli matkalle lähtöä odotetaan niin kauan että joka penkki on täynnä tai enemmänkin. Tro-troissa on sama juttu. Niissä on paikat noin reilulle kymmenelle, mutta yleensä paikat on tupattu yli äyräitten. Matkalle lähtöä tai ruuhkassa odotellessa voi ostaa kaikkialla kulkevilta myyjiltä vettä, jätskiä, hedelmiä, kyniä, nenäliinoja, mitä vaan mieleen juolahtaa..

Jos lähtee pidemmälle matkalle, voi sen taittaa tro-trolla tai bussilla. Matkat Cape Coastille ja takaisin toimitimme jälkimmäisen vaihtoehdon turvin. Samaten, matkaan ei lähdetä ennen kuin kaikki paikkaliput on myyty. Molemmilla matkoilla ennen moottorin käynnistämistä joku matkustajista nousi seisomaan ja johti rukouksen ja hengellisen laulun. Satunnainen joukko ihmisiä lauloi äänissä uskomattoman kauniisti. Kuski ei himmaillut kuopissa ja kurveissa, mutta alkuhartauden jälkeen olo oli turvallinen. Kaiken kaikkiaan tykkään reissata täällä, vaikka aikaa siihen meneekin. Ghanalainen tapa olla on ihailtavan rempseä, eikä kiristyneitä ilmeitä näe kuin harvoin.

Näin sitä mennään, tällä viikolla vesiputouksille Eastern Regioniin. Syy siihen, että viiletämme nyt näin paljon, on Paulina. Hänelle tuleekin lähtö jo kahden viikon päästä, ja nyt kirimme jotta hänkin ehtisi näkemään mahdollisimman paljon. Palataan asiaan!

Reissua ja helletta

Täällä taas. Viikot kulkevat koko ajan nopeammin, kun on paljon tekemistä ja yllättäviä käänteitä. Ilmassa vaikuttaa siltä, että sadekausi on päättymäisillään ja kuiva kuuma kausi nostaa päätään. Tällä viikolla yhtenä aamuna satoi. Meitä oli koko perhe kotona, mukaan luettuna isä eli koulumme omistaja. Heräsin normaaliin aikaan eli puoli kuudelta, kukaan muu ei ollut vielä hereillä. Itse asiassa koko jengi jatkoi kuorsaamista kahdeksaan asti, jolloin tuntien tulisi virallisesti alkaa. Kysyin, miksei mennä kouluun ajoissa. Syynä oli sade, jonka loppumista odotimme. Sade ei kuitenkaan lakannut kuin vasta aamupäivällä, joten menimme kouluun noin yhdeksäksi. Ala-asteen opettajista kukaan ei ollut paikalla, yläasteella muutamat tunnit alkoivat hiljakseen pyöriä harvoille oppilaille. Näin siis sateella.

Kotona soi arabimusiikki, en tiedä miksi. Tänä viikonloppuna juhlimme kaverin synttäreitä ja törmäsimme sattumalta suomalaiseen pariskuntaan. Meitä on siis ainakin viisi tässä maassa! Pyörimme myös kaupungilla toisesta kaupungista vierailulle tulleiden toisten vapaaehtoisten kanssa. Kaupunki alkaa vähitellen tulla tutuksi, mutta koska karttoja ei liiemmin ole saatavilla, en silti oikein hahmota kokonaiskuvaa ja eksymisen vaara on olemassa. Onneksi kuitenkin kadulla kulkijat ovat niin ystävällisiä kuin ovat. Jos kysyy jonkin paikan sijaintia, moni lähtee omin jaloin saattamaan perille, vaikka olisi itse matkalla toiseen suuntaan!
Eräs kokemus kaupungilla on Kumasi Central Market, Länsi-Afrikan suurin tori. Alue on valtava, ja kun se on yleensä aina tupaten täynnä ihmisiä, on ahtaanpaikankammoisen painajainen valmis (mitä itse en onneksi ole). En ymmärrä miten siellä voi tehdä ostoksia, sillä kun kerran hyppää ihmismassan kyytiin, ei muuta voi kuin vain hilautua pieniä kujia pitkin ja väistellä ihmisten päidensä päällä kantamia lasteja. Meille valkoisille lisäohjelmaa tuovat kaikkien myyjien obroni (nimitys valkoihoiselle) ja How are you? –huudot ja käsivarteen tarrautuvat kaupustelijat. Myytävänä on tavaroita kuten sandaaleja, munalukkoja ja saippuaa, sekä ruokaa. Lihaosasto on aikamoinen näky! Siinä ollaan kaukana vakuumipakatusta vähärasvaisesta Pirkka-jauhelihasta.

Viime viikon viikonloppuna tehtiin retki Begoro-nimiseen kylään Eastern Regioniin. Siellä meitä odotti Nation Builder’s -orpokoti, paikka johon minut ihan ensimmäiseksi sijoitettiin vielä Suomessa ollessani. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, ja nyt siellä on ICYE:ltä töissä suomalainen Linda ja sveitsiläinen Alex. Kyläiltiin siis kuomien luona heidän projektissaan. Orpokoti oli oikein miellyttävä paikka, mutta siellä tajusin yhä paremmin miten korkea on meidän asumisen taso Kumasissa. Meillä on suihku, vesivessa ja sähköt toimii melkein aina. Begoron kodin asukkailla käytössä on ämpärisuihku, ulkohuussi ja iltaisin taskulamput. Sellainen onkin Ghanassa tyypillisempää kuin meidän olot.

Begorosta käytiin päiväseltään myös Volta-järvellä eli yhdellä maailman suurimmista tekojärvistä (se todella on aika suuri, sillä sen rannoilla on 740 pientä kylää, luettiin juuri Marien opaskirjasta). Matka taitettiin takseilla, ja millaisilla teillä! Autot vaan kolisivat hytkyessään pitkin teitä, joissa on ammottavia reikiä ja rotkoja. Välillä kuulosti siltä, että nyt tuli tämän auton loppu, mutta niin vain taitavat paikalliset kuskit onnistuivat kuskaamaan meidät perille (ja takaisin). Järvellä oli kaunista ja tuoksui vähän tutulta, toki metsätöntä ja kuumempaa kuin suomalaisen järven rannalla. Ja rantakaislikossa oli neonpunaisia lintuja! Me myös päästiin pikku kierrokselle puisella moottoriveneellä. Mikä kokemus! Toinen vierailun kohde aivan lähellä orpokotia oli kohtalaisen suuri vesiputous. Päätettiin myös hypätä uimaan, kerrankos sitä vesiputouksen alla suihkuttelee! Siinä sitten pärskittiin ihan Pocahontaksina paikallisten pikkupoikien kanssa.

Joitain hassuja havaintoja:
- koulun lähellä on vaatekauppa nimeltä German Quality, ja kyltissä on Obaman ja Shakiran kuvat
- koulun lähellä tepastelee pinkkejä tipuja
- aika usein näkee jonkun kantavan televisiota päänsä päällä. Eikä ne ole mitään taulutelkkareita.
- eilen nähtiin pakettiauto, jonka kyljessä luki Nuohouspalvelu Ahonen
- maito on oranssia ja metallitölkissä
- paluumatkalla järveltä meidän taksiin tuli yhdestä kylästä vuohi