Täällä taas. Viikot kulkevat koko ajan nopeammin, kun on paljon tekemistä ja yllättäviä käänteitä. Ilmassa vaikuttaa siltä, että sadekausi on päättymäisillään ja kuiva kuuma kausi nostaa päätään. Tällä viikolla yhtenä aamuna satoi. Meitä oli koko perhe kotona, mukaan luettuna isä eli koulumme omistaja. Heräsin normaaliin aikaan eli puoli kuudelta, kukaan muu ei ollut vielä hereillä. Itse asiassa koko jengi jatkoi kuorsaamista kahdeksaan asti, jolloin tuntien tulisi virallisesti alkaa. Kysyin, miksei mennä kouluun ajoissa. Syynä oli sade, jonka loppumista odotimme. Sade ei kuitenkaan lakannut kuin vasta aamupäivällä, joten menimme kouluun noin yhdeksäksi. Ala-asteen opettajista kukaan ei ollut paikalla, yläasteella muutamat tunnit alkoivat hiljakseen pyöriä harvoille oppilaille. Näin siis sateella.
Kotona soi arabimusiikki, en tiedä miksi. Tänä viikonloppuna juhlimme kaverin synttäreitä ja törmäsimme sattumalta suomalaiseen pariskuntaan. Meitä on siis ainakin viisi tässä maassa! Pyörimme myös kaupungilla toisesta kaupungista vierailulle tulleiden toisten vapaaehtoisten kanssa. Kaupunki alkaa vähitellen tulla tutuksi, mutta koska karttoja ei liiemmin ole saatavilla, en silti oikein hahmota kokonaiskuvaa ja eksymisen vaara on olemassa. Onneksi kuitenkin kadulla kulkijat ovat niin ystävällisiä kuin ovat. Jos kysyy jonkin paikan sijaintia, moni lähtee omin jaloin saattamaan perille, vaikka olisi itse matkalla toiseen suuntaan!
Eräs kokemus kaupungilla on Kumasi Central Market, Länsi-Afrikan suurin tori. Alue on valtava, ja kun se on yleensä aina tupaten täynnä ihmisiä, on ahtaanpaikankammoisen painajainen valmis (mitä itse en onneksi ole). En ymmärrä miten siellä voi tehdä ostoksia, sillä kun kerran hyppää ihmismassan kyytiin, ei muuta voi kuin vain hilautua pieniä kujia pitkin ja väistellä ihmisten päidensä päällä kantamia lasteja. Meille valkoisille lisäohjelmaa tuovat kaikkien myyjien obroni (nimitys valkoihoiselle) ja How are you? –huudot ja käsivarteen tarrautuvat kaupustelijat. Myytävänä on tavaroita kuten sandaaleja, munalukkoja ja saippuaa, sekä ruokaa. Lihaosasto on aikamoinen näky! Siinä ollaan kaukana vakuumipakatusta vähärasvaisesta Pirkka-jauhelihasta.
Viime viikon viikonloppuna tehtiin retki Begoro-nimiseen kylään Eastern Regioniin. Siellä meitä odotti Nation Builder’s -orpokoti, paikka johon minut ihan ensimmäiseksi sijoitettiin vielä Suomessa ollessani. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, ja nyt siellä on ICYE:ltä töissä suomalainen Linda ja sveitsiläinen Alex. Kyläiltiin siis kuomien luona heidän projektissaan. Orpokoti oli oikein miellyttävä paikka, mutta siellä tajusin yhä paremmin miten korkea on meidän asumisen taso Kumasissa. Meillä on suihku, vesivessa ja sähköt toimii melkein aina. Begoron kodin asukkailla käytössä on ämpärisuihku, ulkohuussi ja iltaisin taskulamput. Sellainen onkin Ghanassa tyypillisempää kuin meidän olot.
Begorosta käytiin päiväseltään myös Volta-järvellä eli yhdellä maailman suurimmista tekojärvistä (se todella on aika suuri, sillä sen rannoilla on 740 pientä kylää, luettiin juuri Marien opaskirjasta). Matka taitettiin takseilla, ja millaisilla teillä! Autot vaan kolisivat hytkyessään pitkin teitä, joissa on ammottavia reikiä ja rotkoja. Välillä kuulosti siltä, että nyt tuli tämän auton loppu, mutta niin vain taitavat paikalliset kuskit onnistuivat kuskaamaan meidät perille (ja takaisin). Järvellä oli kaunista ja tuoksui vähän tutulta, toki metsätöntä ja kuumempaa kuin suomalaisen järven rannalla. Ja rantakaislikossa oli neonpunaisia lintuja! Me myös päästiin pikku kierrokselle puisella moottoriveneellä. Mikä kokemus! Toinen vierailun kohde aivan lähellä orpokotia oli kohtalaisen suuri vesiputous. Päätettiin myös hypätä uimaan, kerrankos sitä vesiputouksen alla suihkuttelee! Siinä sitten pärskittiin ihan Pocahontaksina paikallisten pikkupoikien kanssa.
Joitain hassuja havaintoja:
- koulun lähellä on vaatekauppa nimeltä German Quality, ja kyltissä on Obaman ja Shakiran kuvat
- koulun lähellä tepastelee pinkkejä tipuja
- aika usein näkee jonkun kantavan televisiota päänsä päällä. Eikä ne ole mitään taulutelkkareita.
- eilen nähtiin pakettiauto, jonka kyljessä luki Nuohouspalvelu Ahonen
- maito on oranssia ja metallitölkissä
- paluumatkalla järveltä meidän taksiin tuli yhdestä kylästä vuohi
sunnuntai 24. lokakuuta 2010
tiistai 19. lokakuuta 2010
Lokakuu ilman lokaa
Hepskukkuu! Hengailu Ghanan auringon alla jatkuu. Yksi suuri muutos edelliseen kirjoitukseen on uuden vapaaehtoisen, puolalaisen Paulinan saapuminen meidän kouluun ja kotiin. Nyt meitä on siis kolme siskoa! Paulinan osa-alue koulussa on ICT eli Information and Communication Technology. Täällä ICT tuntuu olevan aika tärkeässä roolissa koulujen opetussuunnitelmassa. Jo ekaluokalla eli kuusvuotiaana opetellaan, mikä on näppäimistö, hiiri ja niin edelleen. Yläasteella käydään softaa ja sen sellaista. Tuntuu vähän hassulta, että atk:ta opetetaan enemmän kuin vaikka maantietoa, kun käytännön harjoittelua on vain harvoin ja tietsikkaluokassa on vain muutama kone yli 30 hengen luokille. Lisäksi harvalla on kone kotona, eikä siis sen tuomaa mahdollisuutta harjoitella omalla ajalla. Tietokoneita siis yritetään kovasti opettaa, mutta ei niitä paljoa tosielämässä täällä käytellä. Ehkä täällä varaudutaan tulevaisuuteen, jossa tietsikat olisi yhtä suuressa osassa kuin länsimaissa. Saa nähdä.
Arki Kumasissa on asettunut mukavasti raiteilleen. Aamuisin herätään ennen kuutta. Perheen tytöt lähtee kouluun vähän meitä ennen; oppilaiden on oltava koululla jo seiskalta lakaisemassa lattioita ja tekemässä jotain muita hommia. Me juodaan aamuteet kodin parvekkeella ja huikataan leivänmyyjä pihallemme kun se osuu kierroksellaan talomme kohdalle. Siinä missä Suomessa lähdetään supermarkettiin kun tulee tarve ostaa jotain tiettyä, täällä se ostetaan auton ikkunasta ruuhkassa istuen, katukauppiaalta tai pikku kioskista. Aamupalan jälkeen kävellään taksille, joka lähtee liikkeelle vasta kun penkit on täynnä. Koululla pidetään tunnit ja lähdetään litomaan. Mennään taksilla kotiin tai trotrolla kaupunkiin. Trotro on pikkubussi, joka samoin kuljettaa kerralla niin monta ihmistä kun mahdollista. Kotona valmistellaan seuraavan päivän tunnit, syödään päivällinen, pelataan korttia ja jutellaan perheen kanssa. Joskus pestään pyykkiä tai autetaan ruuanlaitossa. Kenties päivän ohjelmaan kuuluu myös nettikahvila. Päivä koulun jälkeen kuluu tosi nopeasti, ja pian jo ramasee niin että on aika kömpiä petiin. Siinä sitten uinahdetaan kun heinäsirkat soittaa viulua ja imaami tekee rukouskutsuja alueen moskeijasta käsin.
Vaikka tästäkin kaupungista löytyy moskeija jos toinen, on Ghana enimmäkseen kristitty maa. Ja sen kyllä näkee ja kuulee. Juttukaverille kuuluu tänään hyvää Jumalan armosta, kirkkoja on suunnilleen joka korttelissa ja taksien ikkunoissa on Raamatun lauseita. Olen käynyt tähän mennessä kahdessa eri kirkossa, toinen pieni karismaattinen kirkko ja toinen katolinen. Kumpaankin messuun kuului laulua ja tanssia kuten arvata saattaa! Toisen saarna pidettiin paikallisella twin kielellä, mutta sävy oli todella palava ja melkein raivokas. Toisessa kirkossa saarna oli kaksikielinen, mikä oli mukava juttu meille. Katolisessa kirkossa soi sähköurut, lyömäsoittimet ja kahden kuoron laulu, toisessa oli paikalla bändi. Kolehti kerättiin, samoin ruoka- ja käyttötavaralahjoja. Ehtoollinen pidetään kerran kuussa. Kirkkokansa on kaikenikäistä. Toisessa kirkossa miehet ja naiset istuivat eri puolilla salia, mistä en pitänyt. Lisäksi lapset olivat erillään takarivissä. Ja katolisen kirkon messussa oli pyhäkoulu. Usko on ennen kaikkea iloinen ja luonnollinen asia, sitä ei piilotella tai kyseenalaisteta.
Nyt on aika lopettaa ja lähteä siirtämään tämä nettiin. Pimeä on laskeutunut ja tiistai-illan tilaisuus kajahtelee läheisestä kirkosta. Kotona pauhaa telkkari ja tytöt tekee läksyjä. Meidän mummo käyttää sateella ihka aitoja talvisaappaita! Arvelen että ovat semminkin liian kuumat täällä, vaikka kuinka sataisi. Voi suomen kieli, se ei kyllä luista enää entiseen malliin, vaikka meitä kolme täällä onkin. Joka kerta tuntuu yhtä oudolta alkaa puhua suomea. Tai kirjoittaa! Eli laitanpa nyt pisteen tälle ja vaihdan twihin: Me ko internet. Heippa!
Arki Kumasissa on asettunut mukavasti raiteilleen. Aamuisin herätään ennen kuutta. Perheen tytöt lähtee kouluun vähän meitä ennen; oppilaiden on oltava koululla jo seiskalta lakaisemassa lattioita ja tekemässä jotain muita hommia. Me juodaan aamuteet kodin parvekkeella ja huikataan leivänmyyjä pihallemme kun se osuu kierroksellaan talomme kohdalle. Siinä missä Suomessa lähdetään supermarkettiin kun tulee tarve ostaa jotain tiettyä, täällä se ostetaan auton ikkunasta ruuhkassa istuen, katukauppiaalta tai pikku kioskista. Aamupalan jälkeen kävellään taksille, joka lähtee liikkeelle vasta kun penkit on täynnä. Koululla pidetään tunnit ja lähdetään litomaan. Mennään taksilla kotiin tai trotrolla kaupunkiin. Trotro on pikkubussi, joka samoin kuljettaa kerralla niin monta ihmistä kun mahdollista. Kotona valmistellaan seuraavan päivän tunnit, syödään päivällinen, pelataan korttia ja jutellaan perheen kanssa. Joskus pestään pyykkiä tai autetaan ruuanlaitossa. Kenties päivän ohjelmaan kuuluu myös nettikahvila. Päivä koulun jälkeen kuluu tosi nopeasti, ja pian jo ramasee niin että on aika kömpiä petiin. Siinä sitten uinahdetaan kun heinäsirkat soittaa viulua ja imaami tekee rukouskutsuja alueen moskeijasta käsin.
Vaikka tästäkin kaupungista löytyy moskeija jos toinen, on Ghana enimmäkseen kristitty maa. Ja sen kyllä näkee ja kuulee. Juttukaverille kuuluu tänään hyvää Jumalan armosta, kirkkoja on suunnilleen joka korttelissa ja taksien ikkunoissa on Raamatun lauseita. Olen käynyt tähän mennessä kahdessa eri kirkossa, toinen pieni karismaattinen kirkko ja toinen katolinen. Kumpaankin messuun kuului laulua ja tanssia kuten arvata saattaa! Toisen saarna pidettiin paikallisella twin kielellä, mutta sävy oli todella palava ja melkein raivokas. Toisessa kirkossa saarna oli kaksikielinen, mikä oli mukava juttu meille. Katolisessa kirkossa soi sähköurut, lyömäsoittimet ja kahden kuoron laulu, toisessa oli paikalla bändi. Kolehti kerättiin, samoin ruoka- ja käyttötavaralahjoja. Ehtoollinen pidetään kerran kuussa. Kirkkokansa on kaikenikäistä. Toisessa kirkossa miehet ja naiset istuivat eri puolilla salia, mistä en pitänyt. Lisäksi lapset olivat erillään takarivissä. Ja katolisen kirkon messussa oli pyhäkoulu. Usko on ennen kaikkea iloinen ja luonnollinen asia, sitä ei piilotella tai kyseenalaisteta.
Nyt on aika lopettaa ja lähteä siirtämään tämä nettiin. Pimeä on laskeutunut ja tiistai-illan tilaisuus kajahtelee läheisestä kirkosta. Kotona pauhaa telkkari ja tytöt tekee läksyjä. Meidän mummo käyttää sateella ihka aitoja talvisaappaita! Arvelen että ovat semminkin liian kuumat täällä, vaikka kuinka sataisi. Voi suomen kieli, se ei kyllä luista enää entiseen malliin, vaikka meitä kolme täällä onkin. Joka kerta tuntuu yhtä oudolta alkaa puhua suomea. Tai kirjoittaa! Eli laitanpa nyt pisteen tälle ja vaihdan twihin: Me ko internet. Heippa!
tiistai 5. lokakuuta 2010
Alkumetreilla
Iltapäivää Ghanasta! Siis katso vaan -blogi jatkuu paivantasaajan tietamilta. Kolme viikkoa afrikkalaista aikaa on takana. Olen jo paljolti tottunut rajattomaan vieraanvaraisuuteen, mausteisiin ja öljyisiin ruokiin sekä tuijottamiseen joka ikisessä paikassa. Samoin tutuiksi ovat tulleet suunnitelmat, jotka eivät pidä, tuntien odottelut ja vahva hierarkkinen systeemi. Ghana on kohdellut vieraitaan erittäin ystävällisesti, mutta aina ei ole helppoa seurata kulttuurin piintyneitä tapoja.
Aloitimme ICYE:n vapaaehtoistyöjakson viikon valmennusleirillä. Meitä on 16 vaparia, joista suurin osa saksalaisia (heidän hallituksensa tukee nuorten osallistumista tähän; käsittääkseni tämän voi suorittaa sikäläisenä sivarina), kolme suomalaista ja yksi Ruotsista, Ranskasta, Sveitsistä ja Yhdysvalloista. Leiri oli huippu juttu! Saimme runsaat eväät siitä, mitä meidän on hyvä tietää kulttuurista, järjestöstämme, projekteistamme ja mahdollisista tielle sattuvista ongelmatilanteista. Viikon siirtymäaika paikalliseen ruokavalioon oli myös tervetullut. Kunkin vietettyä vuorollaan päivän tai pari ripulikanveesissa saatoimme lähteä projekteihin suhteellisen turvallisin mielin ja vatsoin. Antoisinta kuitenkin oli tavata muut vapaaehtoiset ja jakaa fiiliksiä tulevasta!
Käytimme viikon myös tutustuessa mahdollisiin projektipareihimme. Projektit ja majoittumiset oli nimittäin määrätty ennalta, jotkut yksittäisille henkilöille, jotkut pareille. Oma kohteeni oli Nage Angel School Kumasissa ja partnerina ruotsalainen Hillevi. Lähtönä edeltävänä iltana meidät kaksi kutsuttiin neuvotteluun. Isäntäperheemme oli peruuttanut kutsunsa samaisena iltana kello 20! Leirin vetäjät oli sitten soitelleet muihin projekteihin meille sijoituspaikkoja, sillä myös menomme Nage Angeliin estyi majoituksen puuttumisen takia. Kummallekin löytyi onneksi paikka, tosin eri kohteista. Meikäläisen osaksi lankesi Agape International School ranskalaisen Marien kanssa. Kaupunki pysyi samana. Siitä se sitten alkoi, vauhdikkaasti muuttuvien suunnitelmien puolivuotinen aikakausi.
Maanantaina me Kumasin vaparit saavuimme kaupunkiin, ja minä ja Marie lähdettiin herra Kudoahin matkaan. Hän on isäntäperheemme pää ja koulumme omistaja. Heti alkuun hän haluisi näyttää meille koulunsa. Koulussa on noin 400 oppilasta – kolme tarharyhmää, basic stage 1-6 ja junior high school 1-3. Saavuttuamme koko kööri koottiin keskusaukealle, ja saimme esitellä itsemme. Oppilaat oli tosi iloisia ja vilkutti meille kuin millekin parvekkeella vilkuttavalle kuningasparille. Tunsimme itsemme ainakin tervetulleiksi!
Sitten mentiin kotiin. Asumme vaaleanpunaisessa pikku kerrostalossa Mr. Kudoahin perheen luona. Siihen kuuluu lisäksi äiti Lydia, poika Prempeh 15, tytöt Nana 14 ja Adoma 11, mummo ja kotiapulainen Ama 17, joka myös asuu perheen kanssa ja on ikään kuin perheenjäsen. Kodissa on olohuone, makuuhuone ja parveke. Vaikka tilaa on niukalti, ei se ainakaan vielä ole häirinnyt. Pihapiirin asukkaat muodostavat leppoisan yhteisön, ja saatamme viettää aikaa ruokaa laittaen ja tiskaten milloin kenenkin kanssa. Minne menetkin, seura on taattu! Perhe on eri kiva ja omastaan jakava. Esimerkkinä meille annettiin käyttöön koko makuuhuone, kun muu perhe asettuu nukkumaan olohuoneen sohville ja lattialle. Kutsuimme kyllä tytöt nukkumaan meidän kanssa: huoneessa olisi muuten tyhjillään oleva kerrossänky. Poika on sairas, mutta oli leikkauksessa viime viikolla ja toivottavasti toipuu ajan kanssa.
Koulu imaisi mukaansa vauhdilla. Ensin tehtiin muutama päivä observointia luokissa, sitten meistä tehtiin opettajia. Osa-alueemme on lukeminen ja luetunymmärtäminen, mulla enkussa ja Mariella ranskassa. Kumpikin opettaa kutakin luokkaa yhden 40 minuutin oppitunnin viikossa. Opettajana toimiminen jännitti etukäteen paljon, mutta sitten pidin ekan tunnin ja se meni ihan hyvin! Voisin jopa sanoa, että opettaminen on aika hauskaa. Ekoilla tunneilla oppilaat on kuunnelleet ja keskittyneet, paljon tietty siksi että olen white lady. Mutta tänään sain esimakua hankalista tunneista! Ghanalaisillakin lapsilla on rasavilliyden lahja.. No, kunhan saan lisää rutiinia tuntien pitämiseen ja opin oppilaiden nimiä (en tykkää osoitella plus oppilaiden on vaikea tulkita sitä), niin eiköhän tästä hyvä tule.
Siinä päällimmäiset, toisella kerralla lisää! Elämä on hyvää, toivoo Iidu.
Aloitimme ICYE:n vapaaehtoistyöjakson viikon valmennusleirillä. Meitä on 16 vaparia, joista suurin osa saksalaisia (heidän hallituksensa tukee nuorten osallistumista tähän; käsittääkseni tämän voi suorittaa sikäläisenä sivarina), kolme suomalaista ja yksi Ruotsista, Ranskasta, Sveitsistä ja Yhdysvalloista. Leiri oli huippu juttu! Saimme runsaat eväät siitä, mitä meidän on hyvä tietää kulttuurista, järjestöstämme, projekteistamme ja mahdollisista tielle sattuvista ongelmatilanteista. Viikon siirtymäaika paikalliseen ruokavalioon oli myös tervetullut. Kunkin vietettyä vuorollaan päivän tai pari ripulikanveesissa saatoimme lähteä projekteihin suhteellisen turvallisin mielin ja vatsoin. Antoisinta kuitenkin oli tavata muut vapaaehtoiset ja jakaa fiiliksiä tulevasta!
Käytimme viikon myös tutustuessa mahdollisiin projektipareihimme. Projektit ja majoittumiset oli nimittäin määrätty ennalta, jotkut yksittäisille henkilöille, jotkut pareille. Oma kohteeni oli Nage Angel School Kumasissa ja partnerina ruotsalainen Hillevi. Lähtönä edeltävänä iltana meidät kaksi kutsuttiin neuvotteluun. Isäntäperheemme oli peruuttanut kutsunsa samaisena iltana kello 20! Leirin vetäjät oli sitten soitelleet muihin projekteihin meille sijoituspaikkoja, sillä myös menomme Nage Angeliin estyi majoituksen puuttumisen takia. Kummallekin löytyi onneksi paikka, tosin eri kohteista. Meikäläisen osaksi lankesi Agape International School ranskalaisen Marien kanssa. Kaupunki pysyi samana. Siitä se sitten alkoi, vauhdikkaasti muuttuvien suunnitelmien puolivuotinen aikakausi.
Maanantaina me Kumasin vaparit saavuimme kaupunkiin, ja minä ja Marie lähdettiin herra Kudoahin matkaan. Hän on isäntäperheemme pää ja koulumme omistaja. Heti alkuun hän haluisi näyttää meille koulunsa. Koulussa on noin 400 oppilasta – kolme tarharyhmää, basic stage 1-6 ja junior high school 1-3. Saavuttuamme koko kööri koottiin keskusaukealle, ja saimme esitellä itsemme. Oppilaat oli tosi iloisia ja vilkutti meille kuin millekin parvekkeella vilkuttavalle kuningasparille. Tunsimme itsemme ainakin tervetulleiksi!
Sitten mentiin kotiin. Asumme vaaleanpunaisessa pikku kerrostalossa Mr. Kudoahin perheen luona. Siihen kuuluu lisäksi äiti Lydia, poika Prempeh 15, tytöt Nana 14 ja Adoma 11, mummo ja kotiapulainen Ama 17, joka myös asuu perheen kanssa ja on ikään kuin perheenjäsen. Kodissa on olohuone, makuuhuone ja parveke. Vaikka tilaa on niukalti, ei se ainakaan vielä ole häirinnyt. Pihapiirin asukkaat muodostavat leppoisan yhteisön, ja saatamme viettää aikaa ruokaa laittaen ja tiskaten milloin kenenkin kanssa. Minne menetkin, seura on taattu! Perhe on eri kiva ja omastaan jakava. Esimerkkinä meille annettiin käyttöön koko makuuhuone, kun muu perhe asettuu nukkumaan olohuoneen sohville ja lattialle. Kutsuimme kyllä tytöt nukkumaan meidän kanssa: huoneessa olisi muuten tyhjillään oleva kerrossänky. Poika on sairas, mutta oli leikkauksessa viime viikolla ja toivottavasti toipuu ajan kanssa.
Koulu imaisi mukaansa vauhdilla. Ensin tehtiin muutama päivä observointia luokissa, sitten meistä tehtiin opettajia. Osa-alueemme on lukeminen ja luetunymmärtäminen, mulla enkussa ja Mariella ranskassa. Kumpikin opettaa kutakin luokkaa yhden 40 minuutin oppitunnin viikossa. Opettajana toimiminen jännitti etukäteen paljon, mutta sitten pidin ekan tunnin ja se meni ihan hyvin! Voisin jopa sanoa, että opettaminen on aika hauskaa. Ekoilla tunneilla oppilaat on kuunnelleet ja keskittyneet, paljon tietty siksi että olen white lady. Mutta tänään sain esimakua hankalista tunneista! Ghanalaisillakin lapsilla on rasavilliyden lahja.. No, kunhan saan lisää rutiinia tuntien pitämiseen ja opin oppilaiden nimiä (en tykkää osoitella plus oppilaiden on vaikea tulkita sitä), niin eiköhän tästä hyvä tule.
Siinä päällimmäiset, toisella kerralla lisää! Elämä on hyvää, toivoo Iidu.
Tilaa:
Kommentit (Atom)