Hei taas! Kuluneesta ajasta voisin sanoa, että paljon on tapahtunut. Joulukuun alussa kävin siis Suomessa mummin hautajaisissa. Oli aika myllerrystä vaihtaa maisemaa niin totaalisesti ja niin ripeästi, mutta reissu oli hyvä. Sen jälkeen saavuin tänne keskelle koeviikkoa, joka olikin aikamoinen elämys. En ole koskaan aiemmin valvonut koetta, ja siinä onkin hommaa joka aistille, ainakin täällä! Olin yläasteella, ja oppilaat käyttivät aivan häpeilemättä kaikkia keinoja huijaamisen jalossa tarkoituksessa. Huolimatta siitä, että luokat oli sekoitettu niin, ettei kukaan istunut vierekkäin omanluokkalaisen kanssa. Itse asiassa nuoret kokivat velvollisuudekseen auttaa toista, niin että ylemmällä luokalla oleva kävi myös vierustoverinsa koetta läpi ja autteli vastauksissa. Tai ainakin yritti, sillä tein kyllä kaikkeni laittaakseni pisteen tälle toiminnalle. Joskus luokassa oli toinenkin opettaja, mutta jotkut heistä eivät oikeastaan välittäneet lunttaamisesta, ikään kuin se kuuluisi koetilanteeseen. Kuten aiemmin varmaan sanottu, täällä asioita ei yritetä opettaa kunnolla vaan muistiinpanot kopioidaan taululta ja sitten opetellaan ulkoa. Jos lisäksi kokeesta pääsee luntaten mukavasti läpi, niin yläasteen päättyessä lukioihin hakiessa voi olla, ettei päähän ole oikeasti jäänyt kummempia asiakokonaisuuksia tulevia haasteita varten.
Täällä on aika silmiinpistäviä eroja suomalaisiin tapoihin. Yksi niistä on aikuisten ja lasten erilainen kohtelu. Sehän tiedetään, että länsimaiden ulkopuolella vanhat ihmiset ovat kunnioitettuja. Vanhukset saavat elellä rauhassa lastensa perheiden kanssa tai heidän luonaan käydään usein. Asia on myöskin niin, että verrattuna lapsiin aikuiset ovat ihan eri asemassa. Lasten tehtävä on passata aikuisia juuri niin paljon kuin he määräävät. Jos joku ei tottele, niin huutoa seuraa, ellei jopa lyöntiä. Tarjosin joskus istumapaikkaani pikkusiskolle, ja vanhemmat rupesivat sättimään, sillä sellainen ei tule kuuloonkaan täällä. Samoin koulussa on tapana, että mitä tahansa ja milloin tahansa tuleekaan opettajan mieleen, hän kutsuu jonkun oppilaan luokseen hoitamaan asian puolestaan. Tätä perustellaan sillä, että jos tekee itse omat asiansa, lapsilla ei ole kunnioitusta. Omasta mielestäni kaikki tämä hyppyytys on tarpeetonta. Perhe-elämä ei myöskään juuri käsitä hellyyttä tai lellimistä (tai sitten olen vain nähnyt väärän perheen). Ja rikkaassakin perheessä voi olla, että lasten on käytettävä rikkinäisiä vaatteita ja laukkuja, vähän niin kuin he eivät olisi uusien arvoisia.
Loman alkajaisiksi teimme Marien kanssa turneen länsirannikolle. Tahti oli tiivis, sillä halusimme nähdä monta paikkaa neljän päivän aikana. Matkan päätyttyä olimme siis aika rikki. Mutta matka oli rasitustensa arvoinen! Elminassa näimme orjalinnan ja palmurannan. Kaupunki oli varsinainen kalastajakylä. Haju oli aika etova, sekaisin suolakala sekä ihmisuloste (siellä käytiin kakalla missä sattuu, kuten sen linnan vieressä hiekkarannalla!). Mutta muuten kokemus oli miellyttävä, asuimme myös melkein sattumalta suomalaisen kaverimme kanssa samassa hotellissa. Toinen yö vietettiin Princess Townissa, se oli aivan ihana paikka! Auringon laskiessa uimme palmujen katveessa hurjassa meressä, ja yöllä saimme kallistaa päämme vuoren huipulla olevan linnan pihalle laitettuun sänkyyn ja katsella kuuta moskiittoverkon läpi. Seuraavan päivän matka oli aika kaamea. Heräsimme liian myöhään sillä kukaan ei ollut kertonut, että aamun ensimmäinen tro-tro lähtee jo kuuden maissa ja koska oli markkinapäivä, ”asemalla” oli monta matkalaista. Eikä kulkuneuvoja vain ollut. Vetäisimme muovipussipuurot naamaan ja lähdimme kävelemään pois prinsessakaupungista, jos onnistaisi. Todella pitkään kuumuudessa käveltyämme vastaan tuli tro-tro ja pääsimme kyytiin, toisin kuin niin moni muu lähtöpisteessämme. Auto oli ennenkuulumattoman täynnä, mutta olimme onnekkaita. Seuraavaan kohteeseemme päästäksemme meidän täytyi ottaa kuusi eri kulkuneuvoa, mutta lopulta pääsimme perille. Beyinistä käsin pääsimme retkelle veden päälle rakennettuun kylään. Reitti oli todella kaunis, ja kylä oli jännittävä. Oloni oli kyllä vähän epämukava, kun kuljimme aivan ihmisten pihojen vieressä, kylä oli aivan pikkuruinen. Ei liene heille niin mieluinen tilanne, vaikka kylä saakin rahalahjoituksia turisteilta. Siinä oli se reissu, raskas mutta rentouttava! :)
Nyt on joulukin jo juhlittu. Täällä se ei ollut kovin erilaista aikaa kuin muu arki, mutta kirkossa kyllä kävimme illalla ja minä myös tapaninpäivänä. Tapaninpäivän menot karismaattisessa kirkossa olivat räiskyvämmät kuin missään, saavuin keskelle uskomattomia bileitä. Kotona ei ollut mitään kummoista ohjelmaa, eivätkä kaikki jäsenet olleet aina paikalla. Valtava määrä kotitöitä ei jätä rauhaan juhlassakaan, eikä lahjojen antaminen ollut ainakaan meidän lähipiirissämme suuressa huudossa, vaikka meiltä kyllä kyselivät lahjojensa perään tutut ja tuntemattomatkin. Ruuaksi meillä oli ghanalaista perusruokaa fufua juhlavalla vuohiliemellä, jonka sattumat olivat vielä edellispäivänä köpötelleet neljän jalan varassa talomme edustalla. Vastapainoksi laitoin aamupalaksi vegaanista riisipuuroa. Glögistäkin tuli vähän erikoista, sillä en löytänyt muuta kuin tropiikin hedelmät –mehua sitä varten. Saatiinpahan kuitenkin jotain häivähdystä pohjolasta tänne!
Hyvää joulunaikaa ja onnellista uutta vuotta 2011!
maanantai 27. joulukuuta 2010
perjantai 26. marraskuuta 2010
kaheskuudesyhettatoista
Hei kaikki! Viime kirjoituksen jälkeen on ollut vähän raskasta, sillä rakas mummini nukkui pois pari viikkoa sitten. On vaikeaa olla tällaisena aikana niin kaukana kotoa, mutta kaikeksi onneksi järjestön kautta hankkimani vakuutus on niin hyvä, että se kattaa matkustuskulut hautajaisiin ja sen jälkeen takaisin. Lähden siis ensi viikon keskiviikkona käymään Suomessa viikon visiitillä. Pidetään siis yhteyttä, ja kenties ehditään tavatakin!
Muuten arki on ollut hyvää, vaikkakin aika tiukan aikataulun kehystämää. Viikot on menneet koulun parissa enkun ja liikan merkeissä, ja viikonloput on oltu reissun päällä. Kävimme itärajalla tutustumassa vesiputouksiin. Kiipeäminen oli aika urheilusuoritus, en ole koskaan hikoillut niin paljon! Edes saunassa. Mutta palkintona olikin virvoittava taivaista kumpuava suihku, joten vaivat olivat väärtinsä. Samalla retkellä tuli myös käveltyä Togoon, ystävärajavartijat tekivät mielellään moisen keikan. Viime viikonloppuna olimme pohjoisessa ja Ghanan suurimmassa luonnonpuistossa. Norsuja ei nähty mutta muuten kyllä matka oli aivan mainio. Nukuimme katolla ja matkustimme avolavalla lannoitesäkkien ja muutaman muun kanssa. Koskaan ei voi aavistaa, millaisia kokemuksia matkan päällä tulee karttumaan!
Tällä viikolla Paulina lähti takaisin Puolaan. Oli surku sanoa näkemiin siskolle, niin tiivistä oli yhteiselomme ja niin paljon koimme yhdessä. Näin meitä jäi jäljelle minä ja Marie tähän perheeseen.
Ei tässä muuta ihmeellistä. Nyt vietämme ensimmäisen viikonlopun kotona pitkään aikaan. Tulee tarpeeseen levätä näiden viikkojen jälkeen ja ennen ensi viikon matkaa.
Muuten arki on ollut hyvää, vaikkakin aika tiukan aikataulun kehystämää. Viikot on menneet koulun parissa enkun ja liikan merkeissä, ja viikonloput on oltu reissun päällä. Kävimme itärajalla tutustumassa vesiputouksiin. Kiipeäminen oli aika urheilusuoritus, en ole koskaan hikoillut niin paljon! Edes saunassa. Mutta palkintona olikin virvoittava taivaista kumpuava suihku, joten vaivat olivat väärtinsä. Samalla retkellä tuli myös käveltyä Togoon, ystävärajavartijat tekivät mielellään moisen keikan. Viime viikonloppuna olimme pohjoisessa ja Ghanan suurimmassa luonnonpuistossa. Norsuja ei nähty mutta muuten kyllä matka oli aivan mainio. Nukuimme katolla ja matkustimme avolavalla lannoitesäkkien ja muutaman muun kanssa. Koskaan ei voi aavistaa, millaisia kokemuksia matkan päällä tulee karttumaan!
Tällä viikolla Paulina lähti takaisin Puolaan. Oli surku sanoa näkemiin siskolle, niin tiivistä oli yhteiselomme ja niin paljon koimme yhdessä. Näin meitä jäi jäljelle minä ja Marie tähän perheeseen.
Ei tässä muuta ihmeellistä. Nyt vietämme ensimmäisen viikonlopun kotona pitkään aikaan. Tulee tarpeeseen levätä näiden viikkojen jälkeen ja ennen ensi viikon matkaa.
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
Muista aina liikenteessä
Viime kirjoituksen jälkeen tapahtunutta: koulussa olemme aloittaneet liikuntatunnit. Tänä vuonna (ja jo pitempään) millään luokalla ei ole ollut liikuntaa yhtään tuntia viikossa. Tämä on johtunut lähinnä opettajan puutteesta, ja alaluokkien opettajat ovat olleet haluttomia opettamaan omiansa. Päätimme siis kolmeen pekkaan tehdä tilanteeseen lievän parannuksen. Koska luokkia on yhdeksän ja meillä on jo muita tunteja omasta takaa, ehdimme pitämään vain yhden alle tunnin oppitunnin yhdelle luokalle päivässä. Kukin luokka liikkuu siis kerran kahdessa viikossa. Ei ole kummoinen määrä, mutta enempään emme pysty. Ehkä opettajat innostuisivat jatkossa pitämään tunteja itsekin? Eilen saimme luvan naapurikoululta käyttää heidän jalkkiskenttäänsä, koska meillä ei ole minkäänlaista pihamaata paitsi pieni kokoontumisaukio koulurakennusten huomassa. Tähän mennessä on vedetty pieniä viestejä ja kisoja. Tuntuu siltä, että mitä tahansa tehtäisiinkin, niin oppilaat on aina yhtä innoissaan. Tämä on todella mieluinen aine! Voin uskoa että se on tervetullut, kun lukujärjestykseen ei kuulu kenelläkään yhtään mitään luovaa. Piirustustunti on, mutta se on enemmänkin geometristen mallien tarkkaa jäljentämistä.
Viikonloppuisin olemme tehneet reissuja. Yhtenä sunnuntaina kävimme päiväseltään ”apinapyhäkössä”. Toisin sanoen kylässä, jonka viereisessä metsässä asuu monta apinaa. Aamuisin ja iltaisin ne käyvät varastelemassa kyläläisten ruokia, ja kylän väki kunnioittaa niitä niin, ettei niitä ole lupa tappaa. Metsässä on myös apinoiden hautausmaa; ne on tapana haudata kuin ihmiset. Hautakylteissä lukee esim: female mona monkey, buried 25/08/09. Mona-apinat olivat aika uteliaita ja kirjaimellisesti söivät kädestämme.
Viime viikonlopun vietimme etelässä. Lähdimme varhain lauantaiaamuna Cape Coast –kaupunkiin, joka on rannikolla Accrasta länteen. Meren tuoksu ja viileä tuuli olivat todellakin paikallaan näiden kuumien ja saasteisten Kumasin-viikkojen jälkeen. Paikka myös muistutti minua St Ivesista, vaikka ilmanala olikin huimasti lämpimämpi. Söimme hyvin ja uimme meressä. Mieleenpainuva vierailukohde oli myös Cape Coastin linna, jossa orjia aikoinaan sananmukaisesti säilytettiin. Opas näytti valottomat orjien huoneet, joissa pidettiin pariasataa ihmistä kerralla, sekä paikan päällikön hulppean huoneiston. Meidät myös vietiin läpi ”ovesta, josta ei ole paluuta”. Se johti lastauslaiturille, jolta ei tosiaan enää ollut mustilla paluuta. Käsittämättömiä hulluuksia maailman historiassa.
Yöksi ajoimme Kakumin luonnonpuistoon. Meidät vastaanottaneet henkilöt ottivat rahat pois ja pistivät nukkumaan simppeliin lodgeen. Aamulla teimme oppaan johdolla metsäkävelyn, jolla emme nähneet yhtäkään eläintä, mutta kuulimme monta. Jatkoimme vielä riippusiltakävelylle, jossa korkeus oli parhaimmillaan 40 metriä ja sademetsänäkymät huikeat! Kakumin jälkeen päädyimme puolisattumalta hollantilaispariskunnan ”eläinhoitolaan”. Seitsemän vuotta täällä asuneet tyypit ottavat sairaita eläimiä hoitoon luoksensa, ja pääsääntöisesti palauttavat ne luontoon. Osa kuitenkin jää lemmikeiksi, kuten muutama hassu apina. Pariskunta esittelee vierailijoille eläimet ja tilukset, sekä tarjoilee haluttaessa aamiaista tai muuta purtavaa. Siinä puutarhassa nautin ensimmäisen kahvini Ghanassa – oi sitä auvoa! En ole kyllä sanottavasti kaivannut tuota juomaa, mutta tämä hetki oli jotenkin koskettava ja muistutti monesta muusta tilanteesta.
Sitten varsinaiseen päivän aiheeseen: ajattelin kertoa matkanteosta näillä nurkilla. Vaihtoehdot ovat tosiaan oma auto (ei löydy läheskään joka taloudesta), taksi, trotro tai iso bussi. Taksi on todella halpa, kuitenkin kalliimpi kuin trotro. Kumpiakin on Kumasin kokoisessa kaupungissa pilvin pimein, niin että ruuhka-aikoina lyhytkin matka voi kestää ihan sikana. Taksit on aina jaettuja, eli matkalle lähtöä odotetaan niin kauan että joka penkki on täynnä tai enemmänkin. Tro-troissa on sama juttu. Niissä on paikat noin reilulle kymmenelle, mutta yleensä paikat on tupattu yli äyräitten. Matkalle lähtöä tai ruuhkassa odotellessa voi ostaa kaikkialla kulkevilta myyjiltä vettä, jätskiä, hedelmiä, kyniä, nenäliinoja, mitä vaan mieleen juolahtaa..
Jos lähtee pidemmälle matkalle, voi sen taittaa tro-trolla tai bussilla. Matkat Cape Coastille ja takaisin toimitimme jälkimmäisen vaihtoehdon turvin. Samaten, matkaan ei lähdetä ennen kuin kaikki paikkaliput on myyty. Molemmilla matkoilla ennen moottorin käynnistämistä joku matkustajista nousi seisomaan ja johti rukouksen ja hengellisen laulun. Satunnainen joukko ihmisiä lauloi äänissä uskomattoman kauniisti. Kuski ei himmaillut kuopissa ja kurveissa, mutta alkuhartauden jälkeen olo oli turvallinen. Kaiken kaikkiaan tykkään reissata täällä, vaikka aikaa siihen meneekin. Ghanalainen tapa olla on ihailtavan rempseä, eikä kiristyneitä ilmeitä näe kuin harvoin.
Näin sitä mennään, tällä viikolla vesiputouksille Eastern Regioniin. Syy siihen, että viiletämme nyt näin paljon, on Paulina. Hänelle tuleekin lähtö jo kahden viikon päästä, ja nyt kirimme jotta hänkin ehtisi näkemään mahdollisimman paljon. Palataan asiaan!
Viikonloppuisin olemme tehneet reissuja. Yhtenä sunnuntaina kävimme päiväseltään ”apinapyhäkössä”. Toisin sanoen kylässä, jonka viereisessä metsässä asuu monta apinaa. Aamuisin ja iltaisin ne käyvät varastelemassa kyläläisten ruokia, ja kylän väki kunnioittaa niitä niin, ettei niitä ole lupa tappaa. Metsässä on myös apinoiden hautausmaa; ne on tapana haudata kuin ihmiset. Hautakylteissä lukee esim: female mona monkey, buried 25/08/09. Mona-apinat olivat aika uteliaita ja kirjaimellisesti söivät kädestämme.
Viime viikonlopun vietimme etelässä. Lähdimme varhain lauantaiaamuna Cape Coast –kaupunkiin, joka on rannikolla Accrasta länteen. Meren tuoksu ja viileä tuuli olivat todellakin paikallaan näiden kuumien ja saasteisten Kumasin-viikkojen jälkeen. Paikka myös muistutti minua St Ivesista, vaikka ilmanala olikin huimasti lämpimämpi. Söimme hyvin ja uimme meressä. Mieleenpainuva vierailukohde oli myös Cape Coastin linna, jossa orjia aikoinaan sananmukaisesti säilytettiin. Opas näytti valottomat orjien huoneet, joissa pidettiin pariasataa ihmistä kerralla, sekä paikan päällikön hulppean huoneiston. Meidät myös vietiin läpi ”ovesta, josta ei ole paluuta”. Se johti lastauslaiturille, jolta ei tosiaan enää ollut mustilla paluuta. Käsittämättömiä hulluuksia maailman historiassa.
Yöksi ajoimme Kakumin luonnonpuistoon. Meidät vastaanottaneet henkilöt ottivat rahat pois ja pistivät nukkumaan simppeliin lodgeen. Aamulla teimme oppaan johdolla metsäkävelyn, jolla emme nähneet yhtäkään eläintä, mutta kuulimme monta. Jatkoimme vielä riippusiltakävelylle, jossa korkeus oli parhaimmillaan 40 metriä ja sademetsänäkymät huikeat! Kakumin jälkeen päädyimme puolisattumalta hollantilaispariskunnan ”eläinhoitolaan”. Seitsemän vuotta täällä asuneet tyypit ottavat sairaita eläimiä hoitoon luoksensa, ja pääsääntöisesti palauttavat ne luontoon. Osa kuitenkin jää lemmikeiksi, kuten muutama hassu apina. Pariskunta esittelee vierailijoille eläimet ja tilukset, sekä tarjoilee haluttaessa aamiaista tai muuta purtavaa. Siinä puutarhassa nautin ensimmäisen kahvini Ghanassa – oi sitä auvoa! En ole kyllä sanottavasti kaivannut tuota juomaa, mutta tämä hetki oli jotenkin koskettava ja muistutti monesta muusta tilanteesta.
Sitten varsinaiseen päivän aiheeseen: ajattelin kertoa matkanteosta näillä nurkilla. Vaihtoehdot ovat tosiaan oma auto (ei löydy läheskään joka taloudesta), taksi, trotro tai iso bussi. Taksi on todella halpa, kuitenkin kalliimpi kuin trotro. Kumpiakin on Kumasin kokoisessa kaupungissa pilvin pimein, niin että ruuhka-aikoina lyhytkin matka voi kestää ihan sikana. Taksit on aina jaettuja, eli matkalle lähtöä odotetaan niin kauan että joka penkki on täynnä tai enemmänkin. Tro-troissa on sama juttu. Niissä on paikat noin reilulle kymmenelle, mutta yleensä paikat on tupattu yli äyräitten. Matkalle lähtöä tai ruuhkassa odotellessa voi ostaa kaikkialla kulkevilta myyjiltä vettä, jätskiä, hedelmiä, kyniä, nenäliinoja, mitä vaan mieleen juolahtaa..
Jos lähtee pidemmälle matkalle, voi sen taittaa tro-trolla tai bussilla. Matkat Cape Coastille ja takaisin toimitimme jälkimmäisen vaihtoehdon turvin. Samaten, matkaan ei lähdetä ennen kuin kaikki paikkaliput on myyty. Molemmilla matkoilla ennen moottorin käynnistämistä joku matkustajista nousi seisomaan ja johti rukouksen ja hengellisen laulun. Satunnainen joukko ihmisiä lauloi äänissä uskomattoman kauniisti. Kuski ei himmaillut kuopissa ja kurveissa, mutta alkuhartauden jälkeen olo oli turvallinen. Kaiken kaikkiaan tykkään reissata täällä, vaikka aikaa siihen meneekin. Ghanalainen tapa olla on ihailtavan rempseä, eikä kiristyneitä ilmeitä näe kuin harvoin.
Näin sitä mennään, tällä viikolla vesiputouksille Eastern Regioniin. Syy siihen, että viiletämme nyt näin paljon, on Paulina. Hänelle tuleekin lähtö jo kahden viikon päästä, ja nyt kirimme jotta hänkin ehtisi näkemään mahdollisimman paljon. Palataan asiaan!
sunnuntai 24. lokakuuta 2010
Reissua ja helletta
Täällä taas. Viikot kulkevat koko ajan nopeammin, kun on paljon tekemistä ja yllättäviä käänteitä. Ilmassa vaikuttaa siltä, että sadekausi on päättymäisillään ja kuiva kuuma kausi nostaa päätään. Tällä viikolla yhtenä aamuna satoi. Meitä oli koko perhe kotona, mukaan luettuna isä eli koulumme omistaja. Heräsin normaaliin aikaan eli puoli kuudelta, kukaan muu ei ollut vielä hereillä. Itse asiassa koko jengi jatkoi kuorsaamista kahdeksaan asti, jolloin tuntien tulisi virallisesti alkaa. Kysyin, miksei mennä kouluun ajoissa. Syynä oli sade, jonka loppumista odotimme. Sade ei kuitenkaan lakannut kuin vasta aamupäivällä, joten menimme kouluun noin yhdeksäksi. Ala-asteen opettajista kukaan ei ollut paikalla, yläasteella muutamat tunnit alkoivat hiljakseen pyöriä harvoille oppilaille. Näin siis sateella.
Kotona soi arabimusiikki, en tiedä miksi. Tänä viikonloppuna juhlimme kaverin synttäreitä ja törmäsimme sattumalta suomalaiseen pariskuntaan. Meitä on siis ainakin viisi tässä maassa! Pyörimme myös kaupungilla toisesta kaupungista vierailulle tulleiden toisten vapaaehtoisten kanssa. Kaupunki alkaa vähitellen tulla tutuksi, mutta koska karttoja ei liiemmin ole saatavilla, en silti oikein hahmota kokonaiskuvaa ja eksymisen vaara on olemassa. Onneksi kuitenkin kadulla kulkijat ovat niin ystävällisiä kuin ovat. Jos kysyy jonkin paikan sijaintia, moni lähtee omin jaloin saattamaan perille, vaikka olisi itse matkalla toiseen suuntaan!
Eräs kokemus kaupungilla on Kumasi Central Market, Länsi-Afrikan suurin tori. Alue on valtava, ja kun se on yleensä aina tupaten täynnä ihmisiä, on ahtaanpaikankammoisen painajainen valmis (mitä itse en onneksi ole). En ymmärrä miten siellä voi tehdä ostoksia, sillä kun kerran hyppää ihmismassan kyytiin, ei muuta voi kuin vain hilautua pieniä kujia pitkin ja väistellä ihmisten päidensä päällä kantamia lasteja. Meille valkoisille lisäohjelmaa tuovat kaikkien myyjien obroni (nimitys valkoihoiselle) ja How are you? –huudot ja käsivarteen tarrautuvat kaupustelijat. Myytävänä on tavaroita kuten sandaaleja, munalukkoja ja saippuaa, sekä ruokaa. Lihaosasto on aikamoinen näky! Siinä ollaan kaukana vakuumipakatusta vähärasvaisesta Pirkka-jauhelihasta.
Viime viikon viikonloppuna tehtiin retki Begoro-nimiseen kylään Eastern Regioniin. Siellä meitä odotti Nation Builder’s -orpokoti, paikka johon minut ihan ensimmäiseksi sijoitettiin vielä Suomessa ollessani. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, ja nyt siellä on ICYE:ltä töissä suomalainen Linda ja sveitsiläinen Alex. Kyläiltiin siis kuomien luona heidän projektissaan. Orpokoti oli oikein miellyttävä paikka, mutta siellä tajusin yhä paremmin miten korkea on meidän asumisen taso Kumasissa. Meillä on suihku, vesivessa ja sähköt toimii melkein aina. Begoron kodin asukkailla käytössä on ämpärisuihku, ulkohuussi ja iltaisin taskulamput. Sellainen onkin Ghanassa tyypillisempää kuin meidän olot.
Begorosta käytiin päiväseltään myös Volta-järvellä eli yhdellä maailman suurimmista tekojärvistä (se todella on aika suuri, sillä sen rannoilla on 740 pientä kylää, luettiin juuri Marien opaskirjasta). Matka taitettiin takseilla, ja millaisilla teillä! Autot vaan kolisivat hytkyessään pitkin teitä, joissa on ammottavia reikiä ja rotkoja. Välillä kuulosti siltä, että nyt tuli tämän auton loppu, mutta niin vain taitavat paikalliset kuskit onnistuivat kuskaamaan meidät perille (ja takaisin). Järvellä oli kaunista ja tuoksui vähän tutulta, toki metsätöntä ja kuumempaa kuin suomalaisen järven rannalla. Ja rantakaislikossa oli neonpunaisia lintuja! Me myös päästiin pikku kierrokselle puisella moottoriveneellä. Mikä kokemus! Toinen vierailun kohde aivan lähellä orpokotia oli kohtalaisen suuri vesiputous. Päätettiin myös hypätä uimaan, kerrankos sitä vesiputouksen alla suihkuttelee! Siinä sitten pärskittiin ihan Pocahontaksina paikallisten pikkupoikien kanssa.
Joitain hassuja havaintoja:
- koulun lähellä on vaatekauppa nimeltä German Quality, ja kyltissä on Obaman ja Shakiran kuvat
- koulun lähellä tepastelee pinkkejä tipuja
- aika usein näkee jonkun kantavan televisiota päänsä päällä. Eikä ne ole mitään taulutelkkareita.
- eilen nähtiin pakettiauto, jonka kyljessä luki Nuohouspalvelu Ahonen
- maito on oranssia ja metallitölkissä
- paluumatkalla järveltä meidän taksiin tuli yhdestä kylästä vuohi
Kotona soi arabimusiikki, en tiedä miksi. Tänä viikonloppuna juhlimme kaverin synttäreitä ja törmäsimme sattumalta suomalaiseen pariskuntaan. Meitä on siis ainakin viisi tässä maassa! Pyörimme myös kaupungilla toisesta kaupungista vierailulle tulleiden toisten vapaaehtoisten kanssa. Kaupunki alkaa vähitellen tulla tutuksi, mutta koska karttoja ei liiemmin ole saatavilla, en silti oikein hahmota kokonaiskuvaa ja eksymisen vaara on olemassa. Onneksi kuitenkin kadulla kulkijat ovat niin ystävällisiä kuin ovat. Jos kysyy jonkin paikan sijaintia, moni lähtee omin jaloin saattamaan perille, vaikka olisi itse matkalla toiseen suuntaan!
Eräs kokemus kaupungilla on Kumasi Central Market, Länsi-Afrikan suurin tori. Alue on valtava, ja kun se on yleensä aina tupaten täynnä ihmisiä, on ahtaanpaikankammoisen painajainen valmis (mitä itse en onneksi ole). En ymmärrä miten siellä voi tehdä ostoksia, sillä kun kerran hyppää ihmismassan kyytiin, ei muuta voi kuin vain hilautua pieniä kujia pitkin ja väistellä ihmisten päidensä päällä kantamia lasteja. Meille valkoisille lisäohjelmaa tuovat kaikkien myyjien obroni (nimitys valkoihoiselle) ja How are you? –huudot ja käsivarteen tarrautuvat kaupustelijat. Myytävänä on tavaroita kuten sandaaleja, munalukkoja ja saippuaa, sekä ruokaa. Lihaosasto on aikamoinen näky! Siinä ollaan kaukana vakuumipakatusta vähärasvaisesta Pirkka-jauhelihasta.
Viime viikon viikonloppuna tehtiin retki Begoro-nimiseen kylään Eastern Regioniin. Siellä meitä odotti Nation Builder’s -orpokoti, paikka johon minut ihan ensimmäiseksi sijoitettiin vielä Suomessa ollessani. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, ja nyt siellä on ICYE:ltä töissä suomalainen Linda ja sveitsiläinen Alex. Kyläiltiin siis kuomien luona heidän projektissaan. Orpokoti oli oikein miellyttävä paikka, mutta siellä tajusin yhä paremmin miten korkea on meidän asumisen taso Kumasissa. Meillä on suihku, vesivessa ja sähköt toimii melkein aina. Begoron kodin asukkailla käytössä on ämpärisuihku, ulkohuussi ja iltaisin taskulamput. Sellainen onkin Ghanassa tyypillisempää kuin meidän olot.
Begorosta käytiin päiväseltään myös Volta-järvellä eli yhdellä maailman suurimmista tekojärvistä (se todella on aika suuri, sillä sen rannoilla on 740 pientä kylää, luettiin juuri Marien opaskirjasta). Matka taitettiin takseilla, ja millaisilla teillä! Autot vaan kolisivat hytkyessään pitkin teitä, joissa on ammottavia reikiä ja rotkoja. Välillä kuulosti siltä, että nyt tuli tämän auton loppu, mutta niin vain taitavat paikalliset kuskit onnistuivat kuskaamaan meidät perille (ja takaisin). Järvellä oli kaunista ja tuoksui vähän tutulta, toki metsätöntä ja kuumempaa kuin suomalaisen järven rannalla. Ja rantakaislikossa oli neonpunaisia lintuja! Me myös päästiin pikku kierrokselle puisella moottoriveneellä. Mikä kokemus! Toinen vierailun kohde aivan lähellä orpokotia oli kohtalaisen suuri vesiputous. Päätettiin myös hypätä uimaan, kerrankos sitä vesiputouksen alla suihkuttelee! Siinä sitten pärskittiin ihan Pocahontaksina paikallisten pikkupoikien kanssa.
Joitain hassuja havaintoja:
- koulun lähellä on vaatekauppa nimeltä German Quality, ja kyltissä on Obaman ja Shakiran kuvat
- koulun lähellä tepastelee pinkkejä tipuja
- aika usein näkee jonkun kantavan televisiota päänsä päällä. Eikä ne ole mitään taulutelkkareita.
- eilen nähtiin pakettiauto, jonka kyljessä luki Nuohouspalvelu Ahonen
- maito on oranssia ja metallitölkissä
- paluumatkalla järveltä meidän taksiin tuli yhdestä kylästä vuohi
tiistai 19. lokakuuta 2010
Lokakuu ilman lokaa
Hepskukkuu! Hengailu Ghanan auringon alla jatkuu. Yksi suuri muutos edelliseen kirjoitukseen on uuden vapaaehtoisen, puolalaisen Paulinan saapuminen meidän kouluun ja kotiin. Nyt meitä on siis kolme siskoa! Paulinan osa-alue koulussa on ICT eli Information and Communication Technology. Täällä ICT tuntuu olevan aika tärkeässä roolissa koulujen opetussuunnitelmassa. Jo ekaluokalla eli kuusvuotiaana opetellaan, mikä on näppäimistö, hiiri ja niin edelleen. Yläasteella käydään softaa ja sen sellaista. Tuntuu vähän hassulta, että atk:ta opetetaan enemmän kuin vaikka maantietoa, kun käytännön harjoittelua on vain harvoin ja tietsikkaluokassa on vain muutama kone yli 30 hengen luokille. Lisäksi harvalla on kone kotona, eikä siis sen tuomaa mahdollisuutta harjoitella omalla ajalla. Tietokoneita siis yritetään kovasti opettaa, mutta ei niitä paljoa tosielämässä täällä käytellä. Ehkä täällä varaudutaan tulevaisuuteen, jossa tietsikat olisi yhtä suuressa osassa kuin länsimaissa. Saa nähdä.
Arki Kumasissa on asettunut mukavasti raiteilleen. Aamuisin herätään ennen kuutta. Perheen tytöt lähtee kouluun vähän meitä ennen; oppilaiden on oltava koululla jo seiskalta lakaisemassa lattioita ja tekemässä jotain muita hommia. Me juodaan aamuteet kodin parvekkeella ja huikataan leivänmyyjä pihallemme kun se osuu kierroksellaan talomme kohdalle. Siinä missä Suomessa lähdetään supermarkettiin kun tulee tarve ostaa jotain tiettyä, täällä se ostetaan auton ikkunasta ruuhkassa istuen, katukauppiaalta tai pikku kioskista. Aamupalan jälkeen kävellään taksille, joka lähtee liikkeelle vasta kun penkit on täynnä. Koululla pidetään tunnit ja lähdetään litomaan. Mennään taksilla kotiin tai trotrolla kaupunkiin. Trotro on pikkubussi, joka samoin kuljettaa kerralla niin monta ihmistä kun mahdollista. Kotona valmistellaan seuraavan päivän tunnit, syödään päivällinen, pelataan korttia ja jutellaan perheen kanssa. Joskus pestään pyykkiä tai autetaan ruuanlaitossa. Kenties päivän ohjelmaan kuuluu myös nettikahvila. Päivä koulun jälkeen kuluu tosi nopeasti, ja pian jo ramasee niin että on aika kömpiä petiin. Siinä sitten uinahdetaan kun heinäsirkat soittaa viulua ja imaami tekee rukouskutsuja alueen moskeijasta käsin.
Vaikka tästäkin kaupungista löytyy moskeija jos toinen, on Ghana enimmäkseen kristitty maa. Ja sen kyllä näkee ja kuulee. Juttukaverille kuuluu tänään hyvää Jumalan armosta, kirkkoja on suunnilleen joka korttelissa ja taksien ikkunoissa on Raamatun lauseita. Olen käynyt tähän mennessä kahdessa eri kirkossa, toinen pieni karismaattinen kirkko ja toinen katolinen. Kumpaankin messuun kuului laulua ja tanssia kuten arvata saattaa! Toisen saarna pidettiin paikallisella twin kielellä, mutta sävy oli todella palava ja melkein raivokas. Toisessa kirkossa saarna oli kaksikielinen, mikä oli mukava juttu meille. Katolisessa kirkossa soi sähköurut, lyömäsoittimet ja kahden kuoron laulu, toisessa oli paikalla bändi. Kolehti kerättiin, samoin ruoka- ja käyttötavaralahjoja. Ehtoollinen pidetään kerran kuussa. Kirkkokansa on kaikenikäistä. Toisessa kirkossa miehet ja naiset istuivat eri puolilla salia, mistä en pitänyt. Lisäksi lapset olivat erillään takarivissä. Ja katolisen kirkon messussa oli pyhäkoulu. Usko on ennen kaikkea iloinen ja luonnollinen asia, sitä ei piilotella tai kyseenalaisteta.
Nyt on aika lopettaa ja lähteä siirtämään tämä nettiin. Pimeä on laskeutunut ja tiistai-illan tilaisuus kajahtelee läheisestä kirkosta. Kotona pauhaa telkkari ja tytöt tekee läksyjä. Meidän mummo käyttää sateella ihka aitoja talvisaappaita! Arvelen että ovat semminkin liian kuumat täällä, vaikka kuinka sataisi. Voi suomen kieli, se ei kyllä luista enää entiseen malliin, vaikka meitä kolme täällä onkin. Joka kerta tuntuu yhtä oudolta alkaa puhua suomea. Tai kirjoittaa! Eli laitanpa nyt pisteen tälle ja vaihdan twihin: Me ko internet. Heippa!
Arki Kumasissa on asettunut mukavasti raiteilleen. Aamuisin herätään ennen kuutta. Perheen tytöt lähtee kouluun vähän meitä ennen; oppilaiden on oltava koululla jo seiskalta lakaisemassa lattioita ja tekemässä jotain muita hommia. Me juodaan aamuteet kodin parvekkeella ja huikataan leivänmyyjä pihallemme kun se osuu kierroksellaan talomme kohdalle. Siinä missä Suomessa lähdetään supermarkettiin kun tulee tarve ostaa jotain tiettyä, täällä se ostetaan auton ikkunasta ruuhkassa istuen, katukauppiaalta tai pikku kioskista. Aamupalan jälkeen kävellään taksille, joka lähtee liikkeelle vasta kun penkit on täynnä. Koululla pidetään tunnit ja lähdetään litomaan. Mennään taksilla kotiin tai trotrolla kaupunkiin. Trotro on pikkubussi, joka samoin kuljettaa kerralla niin monta ihmistä kun mahdollista. Kotona valmistellaan seuraavan päivän tunnit, syödään päivällinen, pelataan korttia ja jutellaan perheen kanssa. Joskus pestään pyykkiä tai autetaan ruuanlaitossa. Kenties päivän ohjelmaan kuuluu myös nettikahvila. Päivä koulun jälkeen kuluu tosi nopeasti, ja pian jo ramasee niin että on aika kömpiä petiin. Siinä sitten uinahdetaan kun heinäsirkat soittaa viulua ja imaami tekee rukouskutsuja alueen moskeijasta käsin.
Vaikka tästäkin kaupungista löytyy moskeija jos toinen, on Ghana enimmäkseen kristitty maa. Ja sen kyllä näkee ja kuulee. Juttukaverille kuuluu tänään hyvää Jumalan armosta, kirkkoja on suunnilleen joka korttelissa ja taksien ikkunoissa on Raamatun lauseita. Olen käynyt tähän mennessä kahdessa eri kirkossa, toinen pieni karismaattinen kirkko ja toinen katolinen. Kumpaankin messuun kuului laulua ja tanssia kuten arvata saattaa! Toisen saarna pidettiin paikallisella twin kielellä, mutta sävy oli todella palava ja melkein raivokas. Toisessa kirkossa saarna oli kaksikielinen, mikä oli mukava juttu meille. Katolisessa kirkossa soi sähköurut, lyömäsoittimet ja kahden kuoron laulu, toisessa oli paikalla bändi. Kolehti kerättiin, samoin ruoka- ja käyttötavaralahjoja. Ehtoollinen pidetään kerran kuussa. Kirkkokansa on kaikenikäistä. Toisessa kirkossa miehet ja naiset istuivat eri puolilla salia, mistä en pitänyt. Lisäksi lapset olivat erillään takarivissä. Ja katolisen kirkon messussa oli pyhäkoulu. Usko on ennen kaikkea iloinen ja luonnollinen asia, sitä ei piilotella tai kyseenalaisteta.
Nyt on aika lopettaa ja lähteä siirtämään tämä nettiin. Pimeä on laskeutunut ja tiistai-illan tilaisuus kajahtelee läheisestä kirkosta. Kotona pauhaa telkkari ja tytöt tekee läksyjä. Meidän mummo käyttää sateella ihka aitoja talvisaappaita! Arvelen että ovat semminkin liian kuumat täällä, vaikka kuinka sataisi. Voi suomen kieli, se ei kyllä luista enää entiseen malliin, vaikka meitä kolme täällä onkin. Joka kerta tuntuu yhtä oudolta alkaa puhua suomea. Tai kirjoittaa! Eli laitanpa nyt pisteen tälle ja vaihdan twihin: Me ko internet. Heippa!
tiistai 5. lokakuuta 2010
Alkumetreilla
Iltapäivää Ghanasta! Siis katso vaan -blogi jatkuu paivantasaajan tietamilta. Kolme viikkoa afrikkalaista aikaa on takana. Olen jo paljolti tottunut rajattomaan vieraanvaraisuuteen, mausteisiin ja öljyisiin ruokiin sekä tuijottamiseen joka ikisessä paikassa. Samoin tutuiksi ovat tulleet suunnitelmat, jotka eivät pidä, tuntien odottelut ja vahva hierarkkinen systeemi. Ghana on kohdellut vieraitaan erittäin ystävällisesti, mutta aina ei ole helppoa seurata kulttuurin piintyneitä tapoja.
Aloitimme ICYE:n vapaaehtoistyöjakson viikon valmennusleirillä. Meitä on 16 vaparia, joista suurin osa saksalaisia (heidän hallituksensa tukee nuorten osallistumista tähän; käsittääkseni tämän voi suorittaa sikäläisenä sivarina), kolme suomalaista ja yksi Ruotsista, Ranskasta, Sveitsistä ja Yhdysvalloista. Leiri oli huippu juttu! Saimme runsaat eväät siitä, mitä meidän on hyvä tietää kulttuurista, järjestöstämme, projekteistamme ja mahdollisista tielle sattuvista ongelmatilanteista. Viikon siirtymäaika paikalliseen ruokavalioon oli myös tervetullut. Kunkin vietettyä vuorollaan päivän tai pari ripulikanveesissa saatoimme lähteä projekteihin suhteellisen turvallisin mielin ja vatsoin. Antoisinta kuitenkin oli tavata muut vapaaehtoiset ja jakaa fiiliksiä tulevasta!
Käytimme viikon myös tutustuessa mahdollisiin projektipareihimme. Projektit ja majoittumiset oli nimittäin määrätty ennalta, jotkut yksittäisille henkilöille, jotkut pareille. Oma kohteeni oli Nage Angel School Kumasissa ja partnerina ruotsalainen Hillevi. Lähtönä edeltävänä iltana meidät kaksi kutsuttiin neuvotteluun. Isäntäperheemme oli peruuttanut kutsunsa samaisena iltana kello 20! Leirin vetäjät oli sitten soitelleet muihin projekteihin meille sijoituspaikkoja, sillä myös menomme Nage Angeliin estyi majoituksen puuttumisen takia. Kummallekin löytyi onneksi paikka, tosin eri kohteista. Meikäläisen osaksi lankesi Agape International School ranskalaisen Marien kanssa. Kaupunki pysyi samana. Siitä se sitten alkoi, vauhdikkaasti muuttuvien suunnitelmien puolivuotinen aikakausi.
Maanantaina me Kumasin vaparit saavuimme kaupunkiin, ja minä ja Marie lähdettiin herra Kudoahin matkaan. Hän on isäntäperheemme pää ja koulumme omistaja. Heti alkuun hän haluisi näyttää meille koulunsa. Koulussa on noin 400 oppilasta – kolme tarharyhmää, basic stage 1-6 ja junior high school 1-3. Saavuttuamme koko kööri koottiin keskusaukealle, ja saimme esitellä itsemme. Oppilaat oli tosi iloisia ja vilkutti meille kuin millekin parvekkeella vilkuttavalle kuningasparille. Tunsimme itsemme ainakin tervetulleiksi!
Sitten mentiin kotiin. Asumme vaaleanpunaisessa pikku kerrostalossa Mr. Kudoahin perheen luona. Siihen kuuluu lisäksi äiti Lydia, poika Prempeh 15, tytöt Nana 14 ja Adoma 11, mummo ja kotiapulainen Ama 17, joka myös asuu perheen kanssa ja on ikään kuin perheenjäsen. Kodissa on olohuone, makuuhuone ja parveke. Vaikka tilaa on niukalti, ei se ainakaan vielä ole häirinnyt. Pihapiirin asukkaat muodostavat leppoisan yhteisön, ja saatamme viettää aikaa ruokaa laittaen ja tiskaten milloin kenenkin kanssa. Minne menetkin, seura on taattu! Perhe on eri kiva ja omastaan jakava. Esimerkkinä meille annettiin käyttöön koko makuuhuone, kun muu perhe asettuu nukkumaan olohuoneen sohville ja lattialle. Kutsuimme kyllä tytöt nukkumaan meidän kanssa: huoneessa olisi muuten tyhjillään oleva kerrossänky. Poika on sairas, mutta oli leikkauksessa viime viikolla ja toivottavasti toipuu ajan kanssa.
Koulu imaisi mukaansa vauhdilla. Ensin tehtiin muutama päivä observointia luokissa, sitten meistä tehtiin opettajia. Osa-alueemme on lukeminen ja luetunymmärtäminen, mulla enkussa ja Mariella ranskassa. Kumpikin opettaa kutakin luokkaa yhden 40 minuutin oppitunnin viikossa. Opettajana toimiminen jännitti etukäteen paljon, mutta sitten pidin ekan tunnin ja se meni ihan hyvin! Voisin jopa sanoa, että opettaminen on aika hauskaa. Ekoilla tunneilla oppilaat on kuunnelleet ja keskittyneet, paljon tietty siksi että olen white lady. Mutta tänään sain esimakua hankalista tunneista! Ghanalaisillakin lapsilla on rasavilliyden lahja.. No, kunhan saan lisää rutiinia tuntien pitämiseen ja opin oppilaiden nimiä (en tykkää osoitella plus oppilaiden on vaikea tulkita sitä), niin eiköhän tästä hyvä tule.
Siinä päällimmäiset, toisella kerralla lisää! Elämä on hyvää, toivoo Iidu.
Aloitimme ICYE:n vapaaehtoistyöjakson viikon valmennusleirillä. Meitä on 16 vaparia, joista suurin osa saksalaisia (heidän hallituksensa tukee nuorten osallistumista tähän; käsittääkseni tämän voi suorittaa sikäläisenä sivarina), kolme suomalaista ja yksi Ruotsista, Ranskasta, Sveitsistä ja Yhdysvalloista. Leiri oli huippu juttu! Saimme runsaat eväät siitä, mitä meidän on hyvä tietää kulttuurista, järjestöstämme, projekteistamme ja mahdollisista tielle sattuvista ongelmatilanteista. Viikon siirtymäaika paikalliseen ruokavalioon oli myös tervetullut. Kunkin vietettyä vuorollaan päivän tai pari ripulikanveesissa saatoimme lähteä projekteihin suhteellisen turvallisin mielin ja vatsoin. Antoisinta kuitenkin oli tavata muut vapaaehtoiset ja jakaa fiiliksiä tulevasta!
Käytimme viikon myös tutustuessa mahdollisiin projektipareihimme. Projektit ja majoittumiset oli nimittäin määrätty ennalta, jotkut yksittäisille henkilöille, jotkut pareille. Oma kohteeni oli Nage Angel School Kumasissa ja partnerina ruotsalainen Hillevi. Lähtönä edeltävänä iltana meidät kaksi kutsuttiin neuvotteluun. Isäntäperheemme oli peruuttanut kutsunsa samaisena iltana kello 20! Leirin vetäjät oli sitten soitelleet muihin projekteihin meille sijoituspaikkoja, sillä myös menomme Nage Angeliin estyi majoituksen puuttumisen takia. Kummallekin löytyi onneksi paikka, tosin eri kohteista. Meikäläisen osaksi lankesi Agape International School ranskalaisen Marien kanssa. Kaupunki pysyi samana. Siitä se sitten alkoi, vauhdikkaasti muuttuvien suunnitelmien puolivuotinen aikakausi.
Maanantaina me Kumasin vaparit saavuimme kaupunkiin, ja minä ja Marie lähdettiin herra Kudoahin matkaan. Hän on isäntäperheemme pää ja koulumme omistaja. Heti alkuun hän haluisi näyttää meille koulunsa. Koulussa on noin 400 oppilasta – kolme tarharyhmää, basic stage 1-6 ja junior high school 1-3. Saavuttuamme koko kööri koottiin keskusaukealle, ja saimme esitellä itsemme. Oppilaat oli tosi iloisia ja vilkutti meille kuin millekin parvekkeella vilkuttavalle kuningasparille. Tunsimme itsemme ainakin tervetulleiksi!
Sitten mentiin kotiin. Asumme vaaleanpunaisessa pikku kerrostalossa Mr. Kudoahin perheen luona. Siihen kuuluu lisäksi äiti Lydia, poika Prempeh 15, tytöt Nana 14 ja Adoma 11, mummo ja kotiapulainen Ama 17, joka myös asuu perheen kanssa ja on ikään kuin perheenjäsen. Kodissa on olohuone, makuuhuone ja parveke. Vaikka tilaa on niukalti, ei se ainakaan vielä ole häirinnyt. Pihapiirin asukkaat muodostavat leppoisan yhteisön, ja saatamme viettää aikaa ruokaa laittaen ja tiskaten milloin kenenkin kanssa. Minne menetkin, seura on taattu! Perhe on eri kiva ja omastaan jakava. Esimerkkinä meille annettiin käyttöön koko makuuhuone, kun muu perhe asettuu nukkumaan olohuoneen sohville ja lattialle. Kutsuimme kyllä tytöt nukkumaan meidän kanssa: huoneessa olisi muuten tyhjillään oleva kerrossänky. Poika on sairas, mutta oli leikkauksessa viime viikolla ja toivottavasti toipuu ajan kanssa.
Koulu imaisi mukaansa vauhdilla. Ensin tehtiin muutama päivä observointia luokissa, sitten meistä tehtiin opettajia. Osa-alueemme on lukeminen ja luetunymmärtäminen, mulla enkussa ja Mariella ranskassa. Kumpikin opettaa kutakin luokkaa yhden 40 minuutin oppitunnin viikossa. Opettajana toimiminen jännitti etukäteen paljon, mutta sitten pidin ekan tunnin ja se meni ihan hyvin! Voisin jopa sanoa, että opettaminen on aika hauskaa. Ekoilla tunneilla oppilaat on kuunnelleet ja keskittyneet, paljon tietty siksi että olen white lady. Mutta tänään sain esimakua hankalista tunneista! Ghanalaisillakin lapsilla on rasavilliyden lahja.. No, kunhan saan lisää rutiinia tuntien pitämiseen ja opin oppilaiden nimiä (en tykkää osoitella plus oppilaiden on vaikea tulkita sitä), niin eiköhän tästä hyvä tule.
Siinä päällimmäiset, toisella kerralla lisää! Elämä on hyvää, toivoo Iidu.
torstai 8. huhtikuuta 2010
Kaikki hyvä loppuu aikanaan
Gift, Iidu, Monika, ALatteudestaan huolimatta otsikko pitää paikkansa. On tullut aika päätellä puolen vuoden Britannia-ompelus ja palata siihen "oikean" arjen tikkaamiseen. Tavallaan tuntuu, että tämä meni ihan hetkessä ohi; toisaalta taas St Ives muodostui niin kodiksi, etten enää ihan kirkkaasti muista kaikkia Suomen asioita. Jos siis minut tavatessasi en löydä suomenkielisiä sanoja tai suuntaan merelle (joka Tampereella tulee olemaan hankalaa), koita olla ymmärtäväinen.
Viimeiset kuusi kuukautta on ollut tätä: olen asunut ensimmäistä kertaa poissa kotoa ja aluksi vieraiden ihmisten kanssa huoneen jakaen ("tyttöjen intti" ei ole paha vertaus, kiitos Samuli! :)), oppinut uuden työn, oppinut toimittamaan asiani ja tekemään asiakaspalvelua englanniksi, saanut uusia kavereita ja ystäviä, oppinut myös muista kuin englantilaisesta kulttuurista, matkustanut ympäri saarta enemmän kuin olisin osannut unelmoida, oppinut tuntemaan itseäni ja muita paremmin, uinut Atlantissa, oppinut monen monta Englannin menneiden sekä tämän vuosikymmenen hittiä, oppinut laittamaan thaimaalaista ruokaa ja vähän suomalaistakin, tavannut todella monta ihmistä ja elänyt hyvää elämää.
Tälläinen hyppy tuntemattomaan ja siitä kunnialla selviäminen ovat lisänneet itsevarmuuttani sekä luottamusta Jumalan suunnitelmien voimaan. Minne elämä viekään, I'm ready to go. On ollut superkiinnostavaa elää erilaista arkea jonkin aikaa, mutta äärimmäisen innokas olen myös palaamaan kotiin. Lämpimät tunteet lähimmäisiä ja arjen haasteita kohtaan ovat vaan kasvaneet kasvamistaan. Suomen kesä kutkuttaa mieltä, se on kuitenkin paras kaikista!
Tällä hetkellä olen Cardiffin Nomad-hostellin olohuoneessa. Olemme olleet enkkuparhaan kaverini A:n kanssa reissun päällä viime viikon maanantaista lähtien. Matka on käsittänyt Edinburghin, Aberdeenin, Invernessin ja Glasgowin Skotlannissa, Lontoon ja Bathin Englannissa ja nyt tämän. On ollut mahtavaa vähän vielä jatkaa saarella oleilua, ja olemme nähneet upeita paikkoja. Lauantaina palaamme kumpikin koteihimme.
Englanti-projektin myötä tämä blogero päättyy tähän. Kiitos lukijoille, on ollut ilo kirjoittaa! Nähdään kotimaassa, en malta odottaa! <3
lauantai 20. maaliskuuta 2010
Väliraportti
Heipparallaa!
Pahoitteluni siitä että blogi on jäänyt niin vähälle huomiolle. Täältä pesee kuulumisia viime kuukausilta (!).
Reissun jälkeen palasimme arkeen sukkelaan. Työ baarissa on ollut kiireistä, mutta viime aikoina on helpottanut kun uusi puolalainen Robert aloitti kolmantena baarilaisena. Saan myös nauttia yhä useammin puolan sointuisasta ja laulavasta (...) kielestä, kun kaksi kollegaani intoutuvat kaskuilemaan keskenään äänekkääseen puolalaiseen tapaan baarin takahuoneessa, ja juuri sellaisina hetkinä kun palvelun puolella tarvittaisiin ihmisiä. Monet kerrat täytyy heitä kehottaa tarttumaan sorviin.
Pomojen kanssa on ollut kahnausta niin meillä baarimikoilla (emme pitäneet tilaa tarpeeksi siistinä ja saimme välillä huonoja kommentteja palvelusta. Tämä tapahtui aikana kun meitä oli vain kaksi töissä ja se oli pelkkää hullunmyllyä yrittäessämme niin jakaa juomia kuin kerätä laseja) kuin parhaalla kaverillani A:lla. Olen koko vuoden auttanut häntä kerran viikossa sänkyjen petaamisessa, ja nyt yhtäkkiä se ei enää sovikaan ylemmille tahoille. Nyt olis vielä viikko jäljellä ja yhä saan vastailla kysymyksiin kuten "Miksi autat häntä?", mikä tuntuu etenkin tässä pisteessä turhemmalta kuin mikään.
Joka tapauksessa jonkin sortin rauha on päällä maan, ja edessä on enää reilu viikko elämää St Ivesissa. Parin tunnin päästä kaverini Anni saapuu tänne, mikä on ihan mahtavaa! Viimeinen viikko sujuu siis hieman erilaisen arjen merkeissä, vaikkakin paljon on vielä töitä luvassa viimeiseen päivään saakka. Olen vastaanottanut tänne Englannin aurinkorannalle muitakin arvovaltaisia vieraita. Helmikuussa serkkuni Anna pistäytyi täällä tutustumassa täkäläiseen menoon ennen kuin jatkoimme Bristoliin laulaja Imogen Heapin keikalle. Viikon verran sain myös kestitä koko Ruusukallion konkkaronkkaa. Vuokrasimme asunnon ja vietimme laatuperheaikaa thaimaalaisilla mausteilla höystettynä. On ollut aivan loistavaa saada tänne vieraita!
Viikko-ohjelmaani on armon vuonna 2010 sisältynyt myös sunnuntairetki A:n kanssa. Joka sunnuntai tietyn bussiyhtiön matkat maksaa punnan, matkustaa sitten minne tahansa Cornwallissa. Olemme valinneet joka viikko uuden kohteen ja selvittäneet mitä sieltä löytyy. Paikat eivät ole aina olleet maailman hohdokkaimpia; mm. kenties parinsadan asukkaan Threemilestonessa kävimme Sparissa ja kävelimme yhtä noin kahdesta sen kadusta, Cambornessa löysimme Mäkin ja vanhan tinakaivoksen ja Helstonissa järven.
Muutamana tiistaina olen käynyt St Ivesin Western Hotellissa osallistumassa konseptiin nimeltä The Last Jazz Club Before New York. Seuranani on ollut baskimaalainen Janide, myöskin innokas musiikin ystävä ja ihana tyttö muutenkin. Ne ovat olleet todella virkistäviä ohjelmanumeroita harvoille vapaailloille. Elävä musiikki on jotain korvaamatonta.
Viime viikolla näin myös suomalaista Tiinaa eli vakiintunutta Cornwallin-asukkia, jonka luona kävin ennen joulua. Nyt tutustuimme Tate St Ivesiin eli modernin taiteen museoon, jonne olen kaavaillut meneväni koko tämän 6 kuukauden ajan. Kulturelli päivämme ulottui myös Barbara Hepworth -kuvanveistäjän puutarhaan, jossa tämän kuulemma maailmankuulun veistäjän pystejä oli useampi. Kyseiset möhkäleet olivat hienoja ja työllä ja tuskalla valmistettuja, mutta vaikka taiteesta pidänkin niin kyseinen tyylilaji ei yletä ymmärrykseeni. Niin jäi nämäkin paadet mysteereiksi, joiden tulkinnan yrittäminenkin oli ylitsepääsemätön este. Tiinan kanssa sovittiin seuraava tapaaminen Suomeen, jonne hän on tulossa käymään keväällä, ja vieläpä Tampereelle!
Nyt on siirryttävä muihin toimiin sillä Annin ei sovi saapua tänne kuin hylätyn orpolapsen jota kukaan ei ole vastassa. Pahoittelen jos kirjoituksen kielellisessä asussa on puutteita tai räikeitä virheitä, en nyt ehdi sitä enää lukemaan läpi. Rakkautta, palaillaan!
Pahoitteluni siitä että blogi on jäänyt niin vähälle huomiolle. Täältä pesee kuulumisia viime kuukausilta (!).
Reissun jälkeen palasimme arkeen sukkelaan. Työ baarissa on ollut kiireistä, mutta viime aikoina on helpottanut kun uusi puolalainen Robert aloitti kolmantena baarilaisena. Saan myös nauttia yhä useammin puolan sointuisasta ja laulavasta (...) kielestä, kun kaksi kollegaani intoutuvat kaskuilemaan keskenään äänekkääseen puolalaiseen tapaan baarin takahuoneessa, ja juuri sellaisina hetkinä kun palvelun puolella tarvittaisiin ihmisiä. Monet kerrat täytyy heitä kehottaa tarttumaan sorviin.
Pomojen kanssa on ollut kahnausta niin meillä baarimikoilla (emme pitäneet tilaa tarpeeksi siistinä ja saimme välillä huonoja kommentteja palvelusta. Tämä tapahtui aikana kun meitä oli vain kaksi töissä ja se oli pelkkää hullunmyllyä yrittäessämme niin jakaa juomia kuin kerätä laseja) kuin parhaalla kaverillani A:lla. Olen koko vuoden auttanut häntä kerran viikossa sänkyjen petaamisessa, ja nyt yhtäkkiä se ei enää sovikaan ylemmille tahoille. Nyt olis vielä viikko jäljellä ja yhä saan vastailla kysymyksiin kuten "Miksi autat häntä?", mikä tuntuu etenkin tässä pisteessä turhemmalta kuin mikään.
Joka tapauksessa jonkin sortin rauha on päällä maan, ja edessä on enää reilu viikko elämää St Ivesissa. Parin tunnin päästä kaverini Anni saapuu tänne, mikä on ihan mahtavaa! Viimeinen viikko sujuu siis hieman erilaisen arjen merkeissä, vaikkakin paljon on vielä töitä luvassa viimeiseen päivään saakka. Olen vastaanottanut tänne Englannin aurinkorannalle muitakin arvovaltaisia vieraita. Helmikuussa serkkuni Anna pistäytyi täällä tutustumassa täkäläiseen menoon ennen kuin jatkoimme Bristoliin laulaja Imogen Heapin keikalle. Viikon verran sain myös kestitä koko Ruusukallion konkkaronkkaa. Vuokrasimme asunnon ja vietimme laatuperheaikaa thaimaalaisilla mausteilla höystettynä. On ollut aivan loistavaa saada tänne vieraita!
Viikko-ohjelmaani on armon vuonna 2010 sisältynyt myös sunnuntairetki A:n kanssa. Joka sunnuntai tietyn bussiyhtiön matkat maksaa punnan, matkustaa sitten minne tahansa Cornwallissa. Olemme valinneet joka viikko uuden kohteen ja selvittäneet mitä sieltä löytyy. Paikat eivät ole aina olleet maailman hohdokkaimpia; mm. kenties parinsadan asukkaan Threemilestonessa kävimme Sparissa ja kävelimme yhtä noin kahdesta sen kadusta, Cambornessa löysimme Mäkin ja vanhan tinakaivoksen ja Helstonissa järven.
Muutamana tiistaina olen käynyt St Ivesin Western Hotellissa osallistumassa konseptiin nimeltä The Last Jazz Club Before New York. Seuranani on ollut baskimaalainen Janide, myöskin innokas musiikin ystävä ja ihana tyttö muutenkin. Ne ovat olleet todella virkistäviä ohjelmanumeroita harvoille vapaailloille. Elävä musiikki on jotain korvaamatonta.
Viime viikolla näin myös suomalaista Tiinaa eli vakiintunutta Cornwallin-asukkia, jonka luona kävin ennen joulua. Nyt tutustuimme Tate St Ivesiin eli modernin taiteen museoon, jonne olen kaavaillut meneväni koko tämän 6 kuukauden ajan. Kulturelli päivämme ulottui myös Barbara Hepworth -kuvanveistäjän puutarhaan, jossa tämän kuulemma maailmankuulun veistäjän pystejä oli useampi. Kyseiset möhkäleet olivat hienoja ja työllä ja tuskalla valmistettuja, mutta vaikka taiteesta pidänkin niin kyseinen tyylilaji ei yletä ymmärrykseeni. Niin jäi nämäkin paadet mysteereiksi, joiden tulkinnan yrittäminenkin oli ylitsepääsemätön este. Tiinan kanssa sovittiin seuraava tapaaminen Suomeen, jonne hän on tulossa käymään keväällä, ja vieläpä Tampereelle!
Nyt on siirryttävä muihin toimiin sillä Annin ei sovi saapua tänne kuin hylätyn orpolapsen jota kukaan ei ole vastassa. Pahoittelen jos kirjoituksen kielellisessä asussa on puutteita tai räikeitä virheitä, en nyt ehdi sitä enää lukemaan läpi. Rakkautta, palaillaan!
perjantai 29. tammikuuta 2010
Kuvakertomus
Uuden vuoden jälkeen hotelli oli suljettu kolmisen viikkoa. Sen kunniaksi lähdimme hotelliporukalla kiertämään maata. Tässä kuvia kyseiseltä matkalta. Yllä olevassa kuvassa reissun loppu jo häämötti: erkanin matkakumppaneista ja suuntasin Lontooseen, jossa vietin muutaman upean päivän ystäväni Jannin kanssa.
Kumpu-ystävämme, Lontoossa asuva Tiina Greenwichissa.
Pian loputkin retkueesta saapuivat matkan ensimmäiseen ja viimeiseen kohteeseen, Englannin loisteliaaseen pääkaupunkiin. Tässä A ja Janni.
Yorkin saloihin meidät tutustutti siellä asuva serkkuni Anna! Kuvassa vas. minä, Anna, A, Bell.
Manchesterissa sain kunnian vierailla serkku-Lauran ja miehensä Samulin kodissa. Kiitos vielä ihanasta päivästä!
En olisi koskaan uskonut viettäväni päivää Manchester Unitedin stadionilla opastuskierroksen ja oheistuotekaupan merkeissä. Mutta näin kävi.
Tässä silloinen tiimimme Liverpoolin hostellissa: thai-A, minä, japani-Mayumi, thai-Gift ja thai-Bell.
Beatles-coverbändin keikka Cavern-klubilla Liverpoolissa
Gift Liverpoolin Chinatownin portilla
Liverpool Metropolitan Cathedral, tuolloin menossa mukana myös Benz, edessä
Birminghamin hostellissa: hetki aloillaan paarustamisen ja ostosten teon jälkeen.
Pihvitalossa Lontoossa
Koko retken ajan meille tärkeä virkistäjä kahvila Starbucks tarjoaa taas lepohetken shoppailun lomassa.
Jollakin Lontoon metroasemista otettu kuva höystettynä tuolloin vielä mukana olleilla Ningillä, Markilla ja Bartekilla
Sitten vielä hotellille ja vuoteen 2009:
Vuosi vaihtui baaritiskin takana heiluen ja Auld Lang Synea laulaen. Meille kerrottiin että Cornwallissa on tapana pukeutua jonkin sortin naamiaisasuun tätä juhlaa varten, mutta olimmekin sitten ainoat pukeutuneet koko hotellissa. Ulkona legoja ja muita hulvattomia hahmoja kyllä riitti.
Serkkuni Annan perhe oli tullut joulun viettoon Yorkiin, ja itse liityin joukkoon heti joulutöistä päästyäni. Oli lokoisaa! Minä ja Anna olemme kilpailevien pankkikonttoreiden asiakkaita.
Jouluna olimme kaikki töissä hotellilla. Työnteko säästi pahimmilta koti-ikävöinneiltä. Illalla aasialaiset tulivat kanssani joulukirkkoon ja olivat ihmeissään koska se oli ihan uutta heille. Päivän päätteeksi vaihdoimme joululahjat A:n kanssa, ja kuinka ollakaan, ne olivat näin samannäköiset!
Tilaa:
Kommentit (Atom)